Tervetuloa 32!
Taidan olla vieläkin vähän sokerihumalassa. Juhlittiin eilen synttäreiden etkoja perheen kesken ja leivottiin äidin kanssa oikein onnistunut britakakku! Niin onnistunut, että sen lisäksi että eilen piti vetää sokeriöverit, oli tänään vielä pakko syödä viimeiset kakun jämät välipalaksi. Muuten ois nyt illalla Helsingissä harmittanut ne jääkaappiin jääneet palaset. Äiti pakkaisi mielellään koko viikon ruokavarastot mulle aina mukaan, kun palaan kotiin ja kantamusten pelossa nappaan matkaan vaan ne suurimmat herkut ja aina jää joku harmittamaan. Nyt harmittaa mokkapalat, joita ois ehdottomasti pitänyt pakata edes muutama mukaan.
Huomenna on siis virallinen synttäripäivä! 💕 Se miten suhtaudun synttäreihin, tuntuu vaihtelevan vähän joka vuosi. Useimmiten oon nykyään jo jopa innoissani synttäripäivästä, vaikka mitään ihmeellistä suurta juhlintaa ei olisikaan tiedossa. Ystävä kirjoitti juuri tovi sitten omassa synttäripäivityksessään, että vanheneminen on etuoikeus ja näinhän se just on. Muistan 25-vuotispäivänä olleeni aidosti kiitollinen ja innoissani siitä, että oon selvinnyt neljännesvuosisadan edes jotenkin järjissäni. 🙈 Ja onhan siinä jo syytä juhlaan!
Jo pitkään oonkin halunnut tehdä aina edes jotain erityistä synttäripäivänä; käydä vaikka kakkukahvilla itsekseni. Aina tietty parempi, jos saan viettää päivää edes hetken läheisten ihmisten kanssa. Ne oman elämän ihmiset on kuitenkin useimmiten se suurin syy siihen, miksi omista synttäreistään on innoissaan – voi olla aidosti kiitollinen niistä hyvistä asioista mitä elämässä on.
Joka synttärinä pysähdyn yleensä edes hetkeksi miettimään mihin elämä on taas vuoden aikana vienyt. Aina se elämäntilanne ei ole ihan toivottu. Pakostikin joudun esimerkiksi nyt tän vuoden tuomien muutosten myötä myöntämään, että eihän lomautettuna oleminen ole ihan sitä missä olisin vaikka vuosi sitten ajatellut nyt olevani. Mulla ei oo mitään vuosisuunnitelmaa, koska en halua että synttärit aiheuttaa ahdistusta siksi että tietyt asiat pitäisi olla nyt saavutettuna. Ehkä enemmänkin miettii asioita, joita haluaisi omasta elämästä karsia. Elämä on kuitenkin osoittanut, kuten nytkin, että hyvin pieni osa tästä kaikesta on omissa pikku kätösissämme.
Nykyään taidetaan luottaa vähän liiaksikin siihen illuusioon, että moniin elämän osa-alueisiin voidaan itse vaikuttaa, ja asioita saadaan haluttuun suuntaan nopeastikin. Vuosi 2020 näytti kuitenkin kyntensä ja moni meistä pakotettiin nostamaan kädet pystyyn luovuttamisen merkiksi. Kaikkea ei voi suunnitella ennalta eikä kontrolloida. Muutaman vuoden takaisen läheisen ihmisen menetyksen yhteydessä äiti totesi viisaasti, että nöyränähän tässä on vain otettava vastaan se mitä elämä päättää antaa. Ja näinhän se on, siitä kulunut vuosi on melkoisen osuva muistutus (tai näpäytys).
Tänä vuonna synttäripäivän lähestyessä mieleen nousseet kysymykset on liittyneet pitkälti työ- ja opiskelukuvioiden lisäksi mahdollisiin perhehaaveisiin – tai tarkennettuna oikeastaan biologian asettamiin raameihin. Nainen +30v. kun ei pääse koskaan pakoon sitä faktaa, että kello tikittää. Oon viimeisimmät vuodet ajatellut, että jos mulle on lapsia tarkoitettu, sittenhän niin tapahtuu. Mutta mitä enemmän vuosia tulee mittariin, sitä kovemmat paineet on pysähtyä asian äärelle ja miettiä entä jos? Entä jos havahdunkin jonain päivänä kipeään tunteeseen, että aidosti haluankin lapsia mutta tuolloin on jo myöhäistä? Todettiin ystävän kanssa tästä tällä viikolla keskustellessa, että on yksinkertaisesti epäreilua, että joudutaan edes kokemaan paineita aiheesta. Vain koska kello tikittää. Ja koska harvoin edelleenkään edes kysytään haluaako lapsia, vaan ennemminkin kysymys kuuluu, että joko tai jos ei nyt niin milloin?
Juuri ennen kun avasin koneen ja aloin kirjoittaa päivän ajatuksia ylös, törmäsin omassa somekuplassani erään vaikuttajan pohdintaan aiheeseen liittyen. Danaen sanat osui täydellisesti juuri siihen ajatussolmuun, jota tällä viikolla itsekseni sekä ystävien kanssa oon yrittänyt avata. Siltä varalta, että tätä lukee joku joka jakaa ajatukset ja jopa ajatusten synnyttämän ahdistuksen, haluan välittää myös sulle Danaen sanat; et ole yksin.
Tää on sinänsä erikoinen aihe, että n. 98% ajasta ajattelen juurikin niin, että niin tapahtuu kuin on tarkoitettu ja sitten se 2% ajasta kuluu paniikissa sen ajatuksen vallassa, että aika kuluu ja kiirekin jo on. Aihe on monimutkainen ja toisaalta myös niin iso, etten ollut aivan varma haluanko edes nostaa sitä tänään esille. Ns. monta monessa -aihe.
Siinä missä suuren osan ajasta uskon siihen, että asiat menee niin kuin on tarkoitettu, ajattelen oikeasti myös että ikä on vain numero. Ystävä kysyi multa tunnenko oloani ikäisekseni ja näin heti mielikuvat ystävien kanssa vietetystä mökkiviikonlopusta, josta vesileluja ei oltu unohdettu ja jutut oli välillä yläasteen tasoa. En todellakaan. Jäin miettimään mistä ne ikäisekseen-mielikuvat edes tulee? Tää on toisaalta niin hassua, että jostainhan ne mallit tulee siitä mitä pitäisi olla saavutettuna ja mitä meiltä missäkin iässä odotetaan. Kun me ei kuitenkaan olla samanlaisia, ei meidän polut voi myöskään olla samanlaisia – etenkin jos uskoo tarkoitukseen. Eihän se mitenkään voi olla kaikilla sama? Toivon todella, että esimerkiksi leikkimielisyys ja se, ettei ota elämää ja itseään liian vakavasti pysyy aina menossa mukana. Oli mittarissa sitten mikä luku tahansa.
Tervetuloa siis 32! Mielenkiinnolla odotan, mitä tällä numerolla on mulle luvassa.
Hanne
Viimeksi: Rentouttavia hetkiä ja päikkäreitä
Lue myös