V*tutuksen voima

Pardon my French, mutta kyllähän me tiedetään, ettei esimerkiksi sanana ketutus aina todellakaan riitä. Tai että nyt muuten ottaa päähän. Ei. Se on se one and only v*tutus, joka kuvaa tunnetta täydellisesti. V*tutuksen voima saattaa joskus yllättää.

Kysehän on toisaalta tosi raskaasta tunteesta. Jos eniten v*tuttaa kaikki ja varsinkin jos tunne on päällä pidemmän aikaa, olo ei tietenkään ole hyvä. Mutta! V*tutuksessa, jos jossain piilee aivan mieletön määrä voimaa – jos sen vaan osaa kohdistaa oikein ja täsmällisesti. Kuten tässä oivaltavassa tekstissä todetaan, mikään ei muutu, jos kukaan ei suutu.

Teema on noussut mieleen tasaisesti etenkin tässä koronan valta-ajalla ja mietin aihetta eilen Selviytyjiä katsellessani. En halua spoilata, mutta kisa sisälsi dramaattisen käänteen ja mietin, miten mahtava esimerkki juuri siitä, että sellaisella häränraivolla saattaa päästä altavastaajan asemasta kuitenkin lopulta voittoon, jos vain saa kanavoitua raivon juuri oikeisiin asioihin.

Mietin, millaisia asioita pitkään jatkunut v*tutus on tuonut elämääni. Olen aikoinaan vaihtanut työpaikkaa sen ansiosta, lähtenyt opiskelemaan, hakeutunut terapiaan, aloittanut myös fyysisen hyvinvoinnin projektin ja vaikka mitä. Kun tilanne käy pitkittyessään jollain tavalla sietämättömäksi, on muutoksen aika – ja nimenomaan tässä v*tutus on yksi parhaista voimavaroista.

Tunne on ollut toistuvasti läsnä myös viimeaikoina ja uskon, että nimenomaan auttamassa vallitsevan tilanteen sietämistä. Viime aikoina on tullut kuitenkin useaan otteeseen mietittyä, miksi elämä on nyt tällasta tahmaa, eikä mikään etene. On jo monta kertaa tehnyt mieli nostaa kädet pystyyn ja luovuttaa, mutta toistaiseksi toimintakyky ja voima asioiden edistämiseen on kuitenkin edelleen säilynyt. Jos ei hyvällä, niin v*tutuksella.

Hukkaan heitetty voima?

Ainahan tunne ei ole omalla kohdalla mennyt pelkästään hyötykäyttöön. Olen esimerkiksi kaksi tuntia elämästäni käyttänyt siihen, että laitoin yksin oven paikoilleen. Satutin itseni moneen kertaan, turhauduin, kiroilin, itkin, huusin ja luovutin, mutta sitten tuli se aivan jäätävä raivov*tutus, jonka seurauksena ovi lopulta meni paikoilleen. Ai olenko ylpeä? No olen tietenkin, koska olen strong independent woman. Oliko asia täysin turha? Kyllä. Olisinko voinut pyytää apua ja päästä vähemmällä? Ehdottomasti. En enää koskaan aio käyttää moiseen aikaa.

Ja kun sanon en koskaan, niin voinkin siirtyä siihen faktaan, että toinen vastaavanlainen projekti päättyi vasta viime viikolla.

Viime vuoden ikkunaremontin yhteydessä jouduin toteamaan, että munhan täytyy kiinnittää rempan jälkeen pimennysverhot ikkunoihin uudelleen rempan jälkeen. Kolme ikkunaa, kolme rullaverhoa. Ikkunan korkeus juuri sellainen vähän liian korkea, etten ihan tuostanoinvain ylety, sillä eihän mulla tietenkään ole mitään tikkaita ja tuolin korkeus ei myöskään aivan riitä. Sopivia työkaluja ei tietenkään myöskään ollut, mutta päättäväisesti olen verho kerrallaan saanut useiden itkujen ja yhden erittäiin pahan selkäjumin ja pienempien lihasjumien siivittämänä kaikki verhot paikoilleen ihan itse.

Saattaa olla maailman huonoiten hyödynnetyt tunnit, mutta ehkä ainakin jonkinlainen osoitus siitä, että sisukkuutta ja pitkäjänteisyyttä kyllä löytyy. Ja ehkä myös annos puhdasta typeryyttä.

Tunnistatko tilanteita omassa elämässä, joissa juuri v*tutus on saanut muutoksen aikaan?

Jos v*tutus on juuri nyt läsnä, saisiko sen hyödynnettyä jollain tavalla?

Hanne

Viimeksi: Oman elämäni ankeuttaja: uniongelmat