Auringonsäteitä ja jäätihkua
Muina mummoina oon ollut hereillä taas viidestä asti. Aamut on mun lemppareita, mutta kyllä mä mielelläni nukkuisin edes puoli seiskaan. Oon tässä nyt kuitenkin todennut, että selkeesti tää on joku kaamosajan juttu nyt just tällä hetkellä ja oon hyväksynyt kohtaloni – meen siis myös muina mummoina ajoissa nukkumaan, jotta saan riittävästi unta. Eikä ollut eilenkään edes vaikea nukahtaa ennen kymppiä, olin varmaan syvässä unessa jo klo 21.30.
Alotin aamun isolla kahvikupillisella, kuuntelin äänikirjaa ja myöhemmin katsoin Avaraa luontoa, toinen lemppari sunnuntaiaamuissa. Hetki sitten kävin aamulenkillä ja pysähtelin seuraamaan Töölönlahden lintujen elämää. Välillä oon kyllä henkisesti niin eläkeläinen, kun vaan voi olla – ja rakastan sitä.
Tää vuosi onkin ollut toisaalta ehkä pieni maistiainen eläkeläisen elämästä, kun oon voinut luoda päiviin ihan oman luontaisen rytmin. Huom, luontaisen. Tää onkin just se pointti, että mieli taistelee tosi herkästi sitä vastaan, mikä tuntuu itselle luontevalta, koska asiat vaan muka pitäisi tehdä tietyllä tavalla.
Viikon ilahduttajat
Selailin viime aikojen tekstejä ja onhan niissä ollut ehkä pieni mollivoittoinen vire. Kaamoksen aiheuttamaa lähinnä, oletan. Yritän olla armollinen itselle ja muistuttaa, ettei tällaista vuotta olla aiemmin koettu ja kaikki koetut tunteet on nyt erittäin ok. Mutta vastapainona päiviin ja viikkoihin mahtuu myös niitä pieniä hetkiä, jolloin olo on tosi onnellinen tai tosi tyytyväinen. Ja mikä parasta, niihin ei tänä vuonna olla edes paljoa vaadittu.
Toisaalta on ihan mielettömän hienoa, että on mahdollisuus pysähtyä niiden pienten ilon aiheiden äärelle, koska elämässä on ollut myös vaiheita, jolloin niitä ei ole nähnyt. Ei ole ollut aikaa tai kapasiteettia tarkkailla ympäristöä tässä mielessä uteliain silmin. Toisaalta kyseiset elämänvaiheet nimenomaan ehkä muovaa meistä sellaisia, että pieniin asioihin kiinnittää enemmän huomiota. Niihin, joilla on aidosti merkitystä.
Kaamosaikana hämmentävät valoilmiöt
Tällä viikolla oon todistanut upeita auringonnousuja – osittain tietty tämän mun heräämisaikataulun vuoksi, vaikka toki tällä hetkellä ne upeimmat vaiheet sijoittuu jopa ihan inhimillisiin aamun tunteihin. Talvisissa auringonnousuissa on sitä jotain, etenkin näin kaamosaikana. Voisin tuijotella värejä ja valoa ikuisuuden.
Toisaalta tällä viikolla satoi jopa vähän lunta. Siis todella vähän, mutta sekin ilahdutti mielettömästi. Sade ei kyllä ollut sellasta ihanaa hiljalleen leijailevaa lunta, jota tilasin, vaan enemmänkin sellasta vasten kasvoja puhaltavaa jäätihkua ja silti oltiin ystävän kanssa pari tuntia ulkosalla – naamaa kuumotti vielä illallakin ja siitä huolimatta tuo parituntinen on ehdottomasti yksi viikon kohokohdista. Oon tällä hetkellä omaehtoisesti karanteenissa ja seinät meinaa välillä vähän kaatua päälle, mutta onneksi on kaikkea kivaa puuhaa vielä tehtävänä.
Lupa höllätä
Oon aika paljon avautunut täällä mun opiskelutuskasta ja nyt ollaan kuulkaa voiton puolella. Edessä on yksi pieni tehtävä vuoden vikalle luennolle (melkein tehty!) ja yksi isompi raportti vuoden loppuun mennessä (itsellä deadline on ensi viikolla, jotta voin nauttia kunnon joululomasta). Siitä loputtomalta tuntuvasta tehtäväsuosta on melkein jo selvitty, vaikka jossain kohtaa näytti vähän toivottomalta. Ja onhan tässä jouduttu kyllä niiden vuoksi karsimaan esimerkiksi ystävien näkemisistä ja jokseenkin kaikesta muusta, joten ehkä tämä tosiaan opettaa ottamaan jatkossa vähän iisimmin.
Oon tuskaillut aika paljon etenkin tehtävien kanssa, koska niihin vaadittava työn määrä yllätti. Nyt varsinkin ne tehtävät, joiden palautus osui irtisanomisen aikoihin, jäi omasta mielestä tosi kesken. Irtisanominen aiheutti kuitenkin omat säätönsä, kun piti miettiä mitä nyt pitää huomioida ja toki käsitellä sitä yhden aikakauden päätöstä. Tuntui, ettei kapasiteetti oikein riittänyt koulujuttujen edistämiseen samaan aikaan. Ja tietty se pahin suma oli just siinä hetkessä.
Palautin yhden tehtävän omasta mielestä aivan rimanalituksena ja melkeen hävetti, kun en jaksanut edes oikolukea tekstiä ennen palautusta. Sain ko. tehtävästä tällä viikolla kiitettävän arvosanan ja totesin, että nyt jos joskus tiedän, ettei tarvitse vaatia itseltä niin hemmetin paljon. Vähempikin ahertaminen siis selvästi riittää. Toki mitä enemmän panostaa, sitä enemmän oppii, mutta tällasissa hetkissä, kun ei kapasiteetti riitä kaikkeen, on se omalla arvoasteikolla tehty ”ok” työkin enemmän kuin riittävä. Hyvä muistutus siis mulle! Välillä vaadin itseltä ihan liikaa, oli kyseessä sitten mikä asia tahansa – ehkä tuttua meille kaikille.
Valmennustuokio
Irtisanomistilanteessa työnantaja kustantaa irtisanotuille muutosturvavalmennuksen ja mulla oli eka valmennustuokio torstaina. Siitä huolimatta, että sana voimaantua on monelle inhokki, käytän sitä tässä nyt silti, koska valmennustuokio oli mulle tosi voimaannuttava. Vaikka mulla on nyt ensisijaisesti haaveissa saada jatkaa opintoja ansiosidonnaisella, enkä välttämättä ole heti sata lasissa hakemassa työtä, sain niin paljon ajateltavaa tulevaan jo tuosta keskusteluhetkestä. Ehkä enemmänkin siihen, millaisia asioita kannattaisi tulevaa työtä ajatellen miettiä.
Oon rehellisesti sanottuna miettinyt viime aikoina paljonkin sitä, tuunko enää sopeutumaan ”normaaliin” työelämään tän vuoden jälkeen, koska oon nyt saanut elää päivät sen mukaisesti mikä tuntuu hyvältä, eikä oo tarvinnyt hötkyillä ja suorittaa ollenkaan. Pelottaa, ettei tällanen onnistu enää kun arki normalisoituu ja palaan taas joskus työn pariin. Samalla opiskelujenkin kautta oon toiveikas siitä, että työelämä on oikeasti muuttumassa inhimilliseen suuntaan ja yritykset kiinnittää työntekijöidensä hyvinvointiin entistä enemmän huomiota – eli että työtä voisi esimerkiksi tehdä itselle sopivassa tahdissa tai mahdollisesti vaikka vain neljänä päivänä viikossa. Valmennuksen jälkeen olin vielä toiveikkaampi sen suhteen, että ehkä sellainen työ tulevaisuudessa itselle vielä löytyy.
Viikko on ollut siis aika hyvä! ♥️ Ei mitään erityistä, mutta toisaalta paljon pieniä hyviä juttuja. Ehkä se on tän vuoden aikaansaannos, että hyvin pienistä asioista osaa olla todella tyytyväinen ja onnellinen. Tällasia hetkiä toisaalta vuosi kaipaakin, koska onhan tähän mahtunut ihan liikaa epämukavuutta, epävarmuutta ja odottamista. Ja eihän se odottaminen omalla kohdalla vielä tähän loppunut, koska nyt odotan tuomiota sen suhteen sallitaanko mun opintojen jatkuminen ansiosidonnaisella vai ei. 🙈
Odottavan aika on pitkä. Varsinkin kun se kestää melkein vuoden.
Hanne
Viimeksi: Stressi – pitkästä aikaa