Katkeroitumisen pelko
Oon valtaosan elämästä elänyt sillä ajatuksella, että varsinkaan negatiiviset tunteet eivät oikein ole sallittuja. Tän vuoksi mulla on paha tapa tsempata itseni aika nopeastikin ulos ikävistä fiiliksistä ja ajatella, että kyllä se taas siitä.
Juuri siitä syystä tän tekstin kirjoittaminen tuntuu erityisen vaikealta ja juuri siksi tiedän, että tämä pitää kirjoittaa. Ei sillä, etteikö aiempiin teksteihin olisi mahtunut myös purkautumisia ikävistä fiiliksistä, mutta oon useimmiten kirjoittanut tekstit sellaisessa hetkessä, kun pahimpaan tunnemyrskyyn on jo pieni etäisyys (niin kuin on nytkin) ja pienen etäisyyden päästä on helpompaa todeta, että kyllä se tosiaan siitä. Asiat kyllä järjestyy. Tämä teksti on kuitenkin omistettu niille hetkille, kokonaisille päiville tai pidemmillekin jaksoille, kun ei yksinkertaisesti jaksa nähdä asioiden positiivisia puolia ja kaikki tuntuu rehellisesti sanottuna paskalta.
Oon tosiaan avannut kyllä aiemmissakin teksteissä sitä, miltä kulunut vuosi on haasteidensa puolesta tuntunut. Tällä viikolla tuli kuluneeksi vuosi siitä, kun mut lomautettiin. Käytännössä oon siis ollut nyt vuoden työttömänä. Jos oot lukenut aiempia tekstejä, kuluneeseen vuoteen on tietenkin sisältynyt paljon hyvää, vaikken niihin nyt tässä tekstissä keskitykään. Oon nimittäin viime aikoina pelännyt tämän elämänvaiheen jättävän muhun myös ikävän jäljen – oon pelännyt sitä, onko musta tulossa katkera.
Jo jokunen aika sitten pysähdyin miettimään sitä, miten musta tuntuu, että jatkuvasti onnittelen muita miettien samalla kontrastia omaan elämäntilanteeseen. Miksi pandemia on kohdellut meitä niin eri tavalla? Miksi elämä joskus tuntuu niin epäreilulta? Vuoteen on mahtunut paljon hyviä uutisia esimerkiksi omassa lähipiirissä ja olen saanut onnitella läheisiä maailmaan jo saapuneista tai vielä matkalla olevista perheenlisäyksistä, saavutetuista opiskelupaikoista, valmistumisista, uusista työpaikoista, omista asunnoista ja vaikka mistä.
Vähitellen vuoden kuluessa onnitteleminen, aidosti toisen puolesta onnen kokeminen, on kuitenkin käynyt yhä vaikeammaksi. Taustalle on ilmestynyt muitakin tunteita. On yllättävän uuvuttavaa kokea ensin puhtaasti aitoa onnellisuutta toisten ilon hetkistä ja hetken päästä ollakin jonkun synkemmän ja pettymystä aiheuttavan tunteen vallassa.
Kun seinä tulee vastaan
Perjantaina koin jonkinlaisen kamelin selän katkeamisen, kun hyvä ystävä ilmoitti saaneensa töitä ja sain taas vuorostani onnitella. Onnittelut osuivat itselle tosi vaikeaan hetkeen, sillä valitettavasti oon itse joutunut tälläkin viikolla vain pettymään hakuprosesseissa ja joutunut kohtaamaan kerta toisensa jälkeen sen olon, ettei oma osaaminen (tai etten minä) riitä. Romahdin ja itkin. Ensin puhdasta pettymystä ja omaa riittämättömyyttä. Myöhemmin epäreiluutta. Viimeisenä pettymystä itseä kohtaan kaikista niistä negatiivisista fiiliksistä ja kyvyttömyydestä olla aidosti onnellinen toisen puolesta.
Mietin alanko katkeroitua, jos en enää oikeasti pysty olemaan aidosti onnellinen edes lähimpien ystävieni puolesta? Katkeruuden tunteessa yhdistyy suru, viha ja kateus – kaikki mielettömän raskaita tunteita ja aloin todellakin pelätä, että entä jos tän elämänvaiheen jälki muhun onkin se? Ei silver liningeja, ei asioiden positiivisia puolia. Ainoastaan yksi katkeroitunut akka.
Katkeruuden tunne nostaa myös vahvaa häpeää. Häpeää siitä, että ylipäänsä tuntee jotain niin negatiivista. Häpeää siitä, ettei pystykkään enää olemaan puhtaasti onnellinen toisten puolesta. Häpeää siitä, missä pisteessä oma elämä tällä hetkellä on. Enkä tiedä oliko tunne häpeää vai jotain muuta, mutta tunnemyrskyn (joka kestikin lopulta yllättävän pitkään) ja sen jälkimainininkien vuoksi oon halunnut viettää viikonlopun täysin omissa oloissani, enkä osannut purkaa oloa siinä hetkessä oikein kenellekään. Kai pelkäsin tunteiden ottavan vallan ja synnyttävän esimerkiksi turhia riitoja. Tällaisessa katkeruuden mielentilassa oikein mikään ei taida helpottaa oloa, sillä kaikkien muiden elämät tuntuvat olevan paremmassa pisteessa kuin se oma.
Positive vibes only
Kuten alussa sanoin, sellanen negatiivisissa tunteissa olemalla oleminen on mulle jotenkin vaikea juttu. Näin on siitä huolimatta, että alan vähitellen ymmärtää tunteiden menevän nopeammin ohi, mikäli niille vain antaa tilaa ja hyväksyntää. Tässä asiassa terapia taitaa alkaa tehdä tehtäväänsä ja hyvä niin.
”Minähän koen joka päivä maailmanlopun ja kuitenkin pukeudun ja riisuudun ja syön ja pesen astioita ja pidän teekutsuja aivan kuin mitään ei olisi tapahtunut”, toteaa Vilijonkkakin ja vähän sellaista mentaliteettia meiltä taidetaan yleisesti ottaenkin odottaa. Ei saa jäädä tuleen makaamaan. Positive vibes only. Ja mitä näitä nyt on. Se saa virheellisesti ajattelemaan, ettei negatiivisia tunteita saisi kokea noin kahta minuuttia pidempään – tai ainakin meidät, joilla tällaseen ajattelumalliin on muutoinkin taipumusta.
Nyt ei ollut positive vibes only, mutta ehkä samaistumspintaa tunteeseen kuitenkin löytyy. Ehkä tekstin päätyy lukemaan joku, joka juuri tällä hetkellä painii katkeruuden ja epäreiluuden tunteiden kanssa – oli kyseessä sitten pandemian aiheuttamaa epäreiluutta tai jotain aivan muuta. Ehkä teksti auttaa hahmottamaan ainakin sen, että aina on joku joka tuntee samalla tavalla. Ehkä tämä auttaa ymmärtämään, että tsemppaamisen taustalla on myös aina hetkiä, jolloin ei jaksa tehdä edes sitä. Ehkä niin kauan kuin katkeroitumisen mahdollisuuden tiedostaa ja sen uskaltaa jakaa julkisesti muiden kanssa, sitä ei oikeasti pääse tapahtumaan.
Sen ajatuksen voimalla uuteen viikkoon. ❤️
Hanne