Miksi ääneen unelmointi on joskus vaikeaa?
”They may say I’m a dreamer, but I’m not the only one.”
Voisin hyvin kuvailla itseäni haaveilijaksi. Unelmoijaksi. Unelmointihan on ihanaa. Pysähtyminen sen äärelle, mitä ihan aidosti elämässään haluaisi saavuttaa ja millaisia asioita elämäänsä tulevaisuudessa vielä kaipaakaan. Haaveilin pitkään esimerkiksi matkasta Uuteen-Seelantiin, myöhemmin yksin toteutettavasta reppureissusta – molemmat toteutuivat lopulta samalla kerralla. Molemmat olivat myös haaveita, jotka uskalsin sanoittaa ääneen. Ja joita uskalsin hokea läheisille kyllästymiseen asti.
Toisinaan omassakin elämässä on tullut hetkiä, jolloin unelmille ei ole ollut tilaa. Ne saattavat lipua kauas, jos mieli on uupunut tai masennuksen valtaama. Tai elämä on muutoin selviytymistä. Tuntuu vaikealta unelmoida läheisen menettämisen jälkeen, kun miettii onko missään enää oikeastaan mitään järkeä. Millaisia tilanteita omasta elämästä tunnistat, jolloin unelmat ovat tuntuneet jopa ajatuksen tasolla mahdottomilta? Vai onko unelmointi ollut aina helppoa?
Oon viime aikoina pohtinut aika paljonkin sitä, miksi unelmien sanoittaminen ääneen tuntuu välillä yllättävän vaikealtakin. Siitä huolimatta, että sydämessä tietää niiden olevan itselle tärkeitä ja tarpeellisia asioita. Hävettääkö ne? Pelätäänkö me liikaa sitä, mitä muut niistä ajattelevat? Pelätäänkö me liikaa sitä, että ne ammutaan heti alas?
Unelmoinnin ja etenkin unelmien ääneen sanoittamisen helppous riippuu varmasti hyvin paljon siitä, miten omat unelmat on tulleet ylipäänsä kohdatuiksi elämässä. Onko niiden suhteen vastaanotto yleensä positiivinen ja kannustava vai negatiivisen lannistava? Onko sun elämässä ollut ihan alusta asti tilaa unelmille? Miten haaveisiin on suhtauduttu?
Oma juhannus oli tänä vuonna viikonloppu muiden joukossa, mutta vietettiin juhannuksen etkot hyvän ystävän kanssa staycationin merkeissä. Pysähdyttiin unelmien ääreen ja parannettiin maailmaa. Mielessä pyöri juuri nämä kaikki kysymykset.
Asiaa mielessä pyöriteltyäni ymmärsin, että vaikka paljon puhutaankin ääneen unelmoinnin voimasta, oikeastaan tärkeintä on se, että elämässä on edes kourallinen niitä tsemppareita, jotka kannustaa tavoittelemaan vaikka kuuta taivaalta. Soraääniä on ympärillä varmasti aina. Osalla niistäkin on tärkeä tehtävä – saada meidät huomioimaan useat näkökulmat. Mutta pahansuopuus, kateus ja puhtaan lannistamisen vuoksi lausutut negatiiviset sanat voi jättää huomiotta ja sparrailla omia haaveita ja unelmia vain niiden unelmatsemppareiden kanssa.
Löytyykö sun elämästä omat unelmatsempparit?
Hanne