Asennekysymys
Vaihdoin tällä viikolla pitkästä aikaa kuulumisia kaverin kanssa ja päiviteltiin tätä absurdia vuotta. Keskusteltiin kaikesta siitä mitä vuosi on tuonut mukanaan niin henkilökohtaiseen elämään kuin työelämäänkin. Lista muutoksista voi olla tilanteesta riippuen valtava, ja kaiken lisäksi muutokset tuli elämään hirveällä vauhdilla ja pakotettuna.
Keskustelun aikana kuulin useampaan otteeseen, että en vaikuta ollenkaan katkeralta. Myös toinen mahdollisen lomautuksen kynnyksellä oleva kirjoitteli miten nostaa hattua, että oon jaksanut tilannetta näinkin pitkään. Toisaalta, onko edes vaihtoehtoa? Vai onko se nimenomaan sitä asennetta, kun ajattelee, että näillä on nyt mentävä?
Pitkään lomautettuna oleminen on totta kai aika rankka muutos, kun sitä jatkuu kuukausien ajan. Kohta voin jo sanoa, että loma mukaan luettuna oon ollut poissa töistä puoli vuotta. Onhan se hullua. Etenkin kun muistan, miten ensimmäisen lomautusrupeaman kohdalla toivoin niin paljon, ettei omalle kohdalle osuisi ainakaan 90 päivän kokoaikaista lomautusta. Ajattelin, että sitä ei pää missään nimessä kestäisi. En edes tiedä missä numerossa päivien kohdalla jo mennään, mutta täällä sitä ollaan toistaiseksi vielä yhtenä kappaleena ja mieli suhteellisen skarppina.
Epävarmassa tilanteessa elää nyt tosi moni ja ystävällekin totesin, että ulkopuolelta ja ennakkoon ajateltuna asiat yleensä tuntuu paljon pahemmilta, jopa mahdottomilta, kuin sitten siinä hetkessä kun nuo kauhukuvat onkin elettävä läpi. Tilanteeseen sopeutuu, koska sellasia me ihmiset ollaan. Totta kai tulee paskoja päiviä vastaan (mulla on esim. ollut aivan armoton v*tutus jo kaksi päivää, enkä oikein edes tiedä miksi, mutta en meinaa saada sitä pois!) ja hetkittäin tuntuu, ettei tilanne helpota koskaan. Siinä kuopassa sitä miettii vain, että milloin tämä loppuuuuuuuu ja on vaikea nähdä se silver lining.
Pohdiskelin kuitenkin paljonkin tällä viikolla positiivista asennetta. Mietin, että jos nykytilanne ois tullut mun elämässä vastaan vaikka viisikin vuotta sitten, oisin varmasti suhtautunut tähän eri tavalla. Oisin ihan varmasti ollut huomattavasti katkerampi ja v*tutus-päiviä ois ollut tosi paljon enemmän. Eli ehkä elämä on sitten antanut mulle jo ihan hyvä työkaluja ja valmiuksia kohdata vastoinkäymisiä, kun ikävät tilanteet ei enää kaadakaan koko elämää, vaan sitä onnistuu etsimään tilanteista yhä useammin hyviäkin puolia.
Positiivisen asenteen elementit
Positiivisen asenteen pohjana pidetäänkin sitä, että kykenee näkemään kaikissa tilanteissa jotain hyvää. Okei, aina se ei onnistu. Ei todellakaan. Hyvien puolien näkeminen voi joskus suurimpien elämän kriisien kohdalla vaatia paljon aikaa ja tilanteen työstöä, mutta oon niistä vaikeimmistakin onnistunut niitä lopulta löytämään. Ärsyttävää, mutta totta. Etenkin niinä hetkinä, kun haluaisi vain velloa siinä omassa negassa, on kaikkein rasittavinta kuulla ulkopuolelta että kaikesta seuraa vielä jotain hyvää. Eli on ymmärrettävää, jos ajatus aiheuttaa lähinnä turhautuneen tuhahduksen. Aina ei oo silver liningia kyllä näkyvillä, ei sitten missään.
Lisäksi vaikeissa tilanteissa saattaa auttaa se, ettei keskity itse ongelmaan tai mieltä lannistavaan asiaan, vaan niihin asioihin, joihin voi juuri siinä hetkessä vaikuttaa. Tänä vuonna on ilmennyt paljon asioita, joihin kellään ei ole mitään kontrollia. Siksi oon itse huomannut miten tärkeetä on keskittyä sellasiin pieniin arkisiin asioihin, joihin voi vaikuttaa edes vähän – alkaen vaikka syömisestä, liikunnasta ja hyvistä unista, jotka tietty yksinkertaisuudessaan on aika hyvä sellanen Hyvinvoinnin ABC -kombo. Kontrollin tunne on tärkeä (ainakin meille kontrollifriikeille) ja vaikka sekään ei pelasta kaikkea, on kaikki pienetkin asiat kuitenkin hyvä alku. Lisäksi voi pysähtyä miettimään mitä tilanne opettaa, mikä toimii kyllä mun kaltasille universumiuskovaisille, mutta tiedän ettei missään nimessä kaikille.
Oon huomannut, että yksi isoimmista asioista, joka auttaa vaikean tilanteen keskellä on nauru. Oli huumori sitten hyvää, huonoa tai erittäin huonoa, nauraminen ensinnäkin tuo mielen automaattisesti tähän hetkeen, mutta ei myöskään anna tilaa murheille. Vaikka fiilikset on hyvä potea läpi ja esimerkiksi nyt tässä parin päivän v*tutuksen keskellä en oo vielä heittänyt kirvestä kaivoon ja ajatellut, että tässä moodissa sitä varmaan mennään koko loppuvuosi, on välillä tosi tärkeää saada mieli täytettyä jollain aivan muulla. Ja nauru on ehdottomasti yksi parhaimmista lääkkeistä. Toisaalta tiedän omasta kokemuksesta senkin, että joskus elämä tuntuu niin vaikealta ja raskaalta, että ei juuri naurata. Silloin on ehkä tärkeämpää kokea jotain muuta.
Koetko että tällä hetkellä lasi on puoliksi täynnä vai puoliksi tyhjä?
Hanne
Ps. Mulla oli niin ihana synttäripäivä maanantaina, että illalla tuli sellanen onnellisuusliikutus. Päivässä oli hyviä pieniä synttärielementtejä pitkin päivää ja illalla oli jo fiilis, ettei se vanheneminen niin kamalaa ole.