Kaikki pysähtyi ja silti aika kuluu nopeasti
Havahduin juuri, että lomautusta on kohta jo kaksi viikkoa takana – aika onkin kulunut aiemmista peloista huolimatta suhteellisen nopeasti. Joukkoon on mahtunut toistaiseksi ehkä yksi päivä, jolloin meinasin hyppiä seinille kun olin niin tylsistynyt. Muutoin olen saanut ajan hyvin kulumaan ja oikeastaan nauttinutkin aika paljon tästä ylimääräisestä ajasta. On ollut ihana puuhailla omien, ehkä vähän turhienkin, juttujen parissa.
Koska kaikki ylimääräiset ärsykkeet on karsiutunut arjesta pois, pää tuntuu mukavan tyhjältä ja ajatus kirkkaalta. Siksi mietin, että olen ilmeisesti ollut kuitenkin nyt pienoisen palautumisen tarpeessa, vaikka en minkäänlaisia hälytysmerkkejä jaksamiseen liittyen havainnut. En ole toistaiseksi tehnyt mitään kovinkaan ihmeellistä. Eristäytymisen mittakaavassakaan siis. Olen kutonut, leiponut, katsonut leffoja, lukenut tai kuunnellut kirjoja, liikkunut ja soitellut maratonpuheluja ystävien kanssa. Viimeisin puhelu taisi kestää kolme ja sitä edeltävä neljä tuntia – ihanaa kun toisaalta on aikaa noin pitkille jutustelutuokioille useampana päivänä viikossa.
Sitten heräsi se ”pitäisi”
Ajan kulumiseen heräämisen seurauksena iski perinteiseen tapaan paniikki siitä, etten ole muka käyttänyt aikaa hyödyllisesti ja pitäisi tehdä asiat x ja y. Hetken haukuin siis itseäni siitä, etten ole saanut mitään konkreettista aikaan. Mikä ei tietenkään sulje pois asioiden tärkeyttä. Olen rentoutuneempi kun aikoihin, koska on ollut mahdollisuus vapauttaa itsensä aivan kaikenlaisesta aikataulutuksesta ja tehdä juuri sellaisia asioita, joita juuri nyt haluaa tehdä. Se jos mikä on tärkeää ja tavoiteltavaa.
Lomautuslukujärjestys on ollut toistaiseksi toimiva ratkaisu, vaikka se hyvin rento onkin. Se pienikin rakenne, jonka avulla keskitän ajatukset tiettyinä hetkinä tiettyyn asiaan, enkä poukkoile monessa asiassa samanaikaisesti on tehnyt hyvää.
Vaikka vallitseva tilanne ja omalla kohdalla toki myös lomautus on tuonut mukanaan vähän ahdistuksenkin tunteita, olen siis myös toistaiseksi nauttinut tästä todella paljon. Ulkopuolisten reaktiot tilanteeseen ovat olleet aika huolestuneitakin ja olen pohdiskellut paljon sitä, pitäisikö tässä oikeasti olla enemmänkin rikki? Olen ottanut asenteen, että tilanne on mikä on, eikä tässä oikein voi muuta kun sopeutua.
Uudenmaan rajojen avautuessa sain useita viestejä siitä meinaanko lähteä heti pois Helsingistä, vaikka itselle se on itsestäänselvää ettei vielä ole aika liikkua yhtään mihinkään. Epidemia jyllää vielä ja omassa lähipiirissäkin on riskiryhmään kuuluvia ihmisiä – oma tahtotila nähdä läheisiä on nyt jätettävä yksinkertaisesti taka-alalle. Terveys menee kaiken edelle, myös ikävän.
Totesin ystäville, että tähän rentoon meininkiin voisi helposti jopa tottua! Luulen kuitenkin, että päivien edetessä saatan kohdata useammin myös niitä hetkiä, jolloin hypin seinille tylsyyksissäni ja tämä oman ajan honeymoon-vaihe menee toistaiseksi vielä palautumisen piikkiin. Olen kuitenkin aidosti iloinen siitä, että introvertti minussa on saanut omaa tilaa enemmän kuin tarpeeksi ja olen osannut löytää tilanteesta myös paljon hyvää.
Toivottavasti säkin! ✨
Hanne