Mielen selkeyttä luonnosta
Retki talvimetsän keskelle Nuuksioon. Se saattoi olla koko viikonlopun paras päätös. Lumesta notkollaan olevat puut on mun mielestä yksi kauneimpia näkyjä Suomen luonnossa. Ja se lumen narskuminen kenkien alla on jotain ihan parasta. Vietettiin ystävän kanssa tovi metsän keskellä kuulumisia vaihtaen ja jo ajomatkalla tuntui, miten hengitys alkoi tasaantua. Metsällä on ihan valtava vaikutus mieleen.
Aurinkokin näyttäytyi eilen ja sai kaikki liikkeelle. Aurinkoisissa talvipäivissä on jotain tosi kaunista. ✨ Ehkä se on se valon määrä, joka lumen ansiosta ikäänkuin tuplaantuu. Ulkona oli vielä juuri sopiva määrä pakkasta ja tuntui, että keho oikein janosi ulos, joten lähdin ulkoilemaan äänikirjan seurassa suuntaa sen kummemmin miettimättä.
Kuuntelen tällä hetkellä Eeva Kolun kirjaa Korkeintaan vähän väsynyt. En ole tainnut osuvampaan ajankuvaan vielä toistaiseksi törmätäkään. Eeva sanoittaa kirjassaan niin monet itsellekin tutuksi käyneet tuntemukset, lähtien siitä olosta jonka myötä hakeuduin lopulta itsekin alunperin terapiaan. Kun olo oli kuin painekattilalla, joka vain odotti räjähtämistään.
Kirja on saanut moneen otteeseen toteamaan puoliääneen, että no NIINPÄ. Elämä itsessään on toisinaan todella uuvuttavaa. Elämme maailmassa, jossa koko ajan pitäisi jollain tavalla olla läsnä tai ajan hermoilla. Huutaa omaa osaamistaan. Tehdä itsestä numero. Mitä isomman numeron itsestään onnistuu tekemään, sen parempi tietenkin.
Näihin odotuksiin kun lisätään vielä muut paineet, joita yhteiskunta asettaa (ne kihlat, vauvat, omistusasunnot ja muut) sekä arjen (ainakin arjen ennen koronaa) hektisyys, onko oikeastaan edes ihme, että ihmiset ovat aivan loppu? Isotätini (98v.) on moneen otteeseen todennut kauhistellen, miten paljon yksilöltä nykymaailmassa vaaditaan. Niin syvän elämänkokemuksen tuomalla rintaäänellä kuultuna sanat kolahtavat todella syvälle. Ja saavat toteamaan, että niinpä. NIINPÄ.
Olenko olemassa?
Viime aikoina, oman elämän totaalisesti tyhjentyessä, olen pohdiskellut paljonkin sitä, olenko edes olemassa? Tottakai tiedän, että olen, mutta kun kaikki se, minkä kautta normaalisti tottuu itseään määrittelemään viedään pois, kysymys nousi väkisin eteeni. Niinhän siinä tosiaan siis kävi, että opiskelupaikasta on tässä kohtaa luovuttava ja keskityttävä vain ja ainoastaan työnhakuun. Olen siis yksinkertaisesti työtön.
Okei, mulla on ympärillä rakkaita ihmisiä, koti ja terveys – asiat on oikeesti jo näiden puolesta tosi hyvin. Koen olevani tosi onnekas, että ympärillä on ihmisiä, jotka tällä hetkellä jaksaa vähän useammin kysellä perään, muistuttaa omasta olemassaolostaan, vakuutella että asiat järjestyy kyllä ja muistutella siitä, että heille olen kyllä erittäin vahvasti olemassa, koska ankeimpina hetkinä nämä on päässeet vähän unohtumaan. Elän tällä hetkellä aivan itselle uudenlaisessa elämäntilanteessa ja pelottaahan se. Uusi pelottaa vähän aina. Silti huomaan ahdistuvani siitäkin, että fiilikset ovat pelokkaat ja toisinaan ankeat. Vaikka järjellä tiedän, että olen kulkenut melkoisen myllyn läpi ja kaikki tunteet on ihan ok. Taitaa olla niin sisäänrakennettua ajattelua se Positive vibes only, josta Eeva Kolukin kirjoittaa. Että pitäisi koko ajan pyrkiä parempaan. Tiedän, ettei tuntemuksissa kannata vellomalla velloa, mutta on tärkeää myös tuntea ne läpi. Koska muuten mennään varmasti kohti sitä painekattila-fiilistä.
Nyt kuitenkin, kun tilannetta on tullut käsiteltyä ja olen antanut itselleni luvan tuntea kaikki mahdolliset tunteet ahdistuksesta vapauden hurmokseen, totesin itselleni, että FINE. Pöytä tyhjätään, joten tyhjätään se sitten kunnolla. Suljin jo muutama viikko sitten yhden sometileistäni kokonaan, koska tajusin ettei kanava palvele mua enää millään tavalla. Eikä mun ole pakko esimerkiksi töiden puolesta olla ajan hermoilla tai joka paikassa läsnä. Huomaamatta vähensin muutoinkin somessa viettämääni aikaa viime vuoden lähestyessä loppuaan ja nyt olen vähentänyt somessa viettämääni aikaa entisestään.
Tuli myös aiemmin tänään ulkoillessa fiilis, että näin tämän ehkä kuuluukin nyt sitten mennä. Ehkä nyt on hetki ihan oikeasti kääntyä sisäänpäin ja poistaa elämästä kaikki ylimääräinen. Ehkä nyt on vaikka aika kohdata jotain sisäisen maailman juttuja ihan todenteolla ja keskittyä vain niihin. Mietin Eevan kirjaa kuunnellessa, että ehkä en olekaan edelleenkään täysin toipunut aiemmasta uupumuksesta, vaikka niin kuvittelin ja super-hektinen opiskeluntäytteinen syksy triggeröi vanhat fiilikset päälle. 🤷🏻♀️
Ehkä olen täysin väärässä ja kohta olen taas oravanpyörässä, mutta koska uskon, että kaikella on tarkoituksensa, niin joku pointtihan tälläkin pöydän tyhjentymisellä varmasti on.
Mitä seuraavaksi? En todellakaan tiedä. Ehkä keskityn nyt vain ottamaan tilanteen vastaan päivä kerrallaan ja pyrin pitämään pään kasassa, byrokratiasäätökin kun on vielä kesken. Päivä kerrallaan, se on nyt hyvä mantra. 💪🏼
Hanne