Miksi lepo pitäisi aina ansaita?
Miksi meillä on helposti olo, että lepo pitää jollain tavalla ansaita?
Oon kamppaillut tän asian kanssa ihan hirveesti nyt etenkin työttömänä ollessa. Työttömyys on ollut kaikkea muuta kuin lomailua ja ottaisin paljon mielummin työstressin työttömyysstressin tilalle. Silti on ollut yllättävän vaikeeta antaa itselle lupaa vain olla.
Mulla on ollut viime syksystä asti koko ajan vähintään pari kurssia työn alla. Syksyllä niitä oli jonkin aikaa jopa neljä päällekkäin. Tiistaina oli viimesimmän psykan kurssin tentti ja kiitin onneani, etten keväällä saanut kesälle enempää kursseja. Yritin kovasti kyllä.
Sain psykan kurssin arvosanankin jo perjantaina tietooni ja huokaisin helpotuksesta, ettei tarvitse miettiä enää uusintaakaan. Voin keskittyä ”vain” työnhakuun. Todellisuudessa tajusin tällä viikolla, että tarvitsen kyllä lomaa aivan kaikesta.
Ei työnhakua.
Ei mitään työnhaun taustahommaa.
Ei kursseja.
Pakko vain olla nyt hetki ja nauttia kesästä. Ymmärsin lomantarpeen keskiviikkoaamuna, kun olin edellisenä iltana ahertanut psykan tentin parissa. Tenttiä edelsi myös useampi päivä, jolloin läheisten kohtaamat haasteet aiheuttivat selvästi murhetta itsessäkin. Epätietoisuus vie voimia, vaikka ei siltä juuri siinä hetkessä tunnukaan. Kun kaikki tilanteet ”ratkesivat”, heräsin keskiviikkona tunteeseen, että olisin jäänyt henkisesti jyrän alle.
Levon tarpeen oppi on haastava
Ajattelin, että parin päivän irtaantuminen varmaan riittää, mutta eihän se riitä. Ei tällaisen hyvin pitkän ja omituisen ajanjakson jälkeen, jolloin on koko ajan tehnyt valtavasti vähintään ajatustyötä. Viimeksi kun pidin taukoa kirjoittamisestakin, edistin silti kursseja ja työnhakua jollain tavalla. Kunnon lomaa ei ole ollut aikoihin. Viime kesäkin meni stressin kynsissä, kun roikuin löysässä hirressä lomautettuna. Onko siis mikään ihme, jos vähän väsyttää, eikä parin päivän lepo riitä? No eihän se ole.
Alan olla jotenkin tosi kypsä siihen ajatukseen, että lepo pitäisi jollain tavalla niska limassa raatamisella ansaita. Ja toki ylipäänsä sellaiseen elämän työkeskeisyyteen ja suorittamiseen. Siihen mentaliteettiin en enää halua edes palata. On ihan hullua, että tällaseen ajatukseenhan meidät tavallaan totutetaan.
Koko ajan pitäisi jonkun asian edistyä.
Koko ajan pitäisi suorittaa.
Tässä on varmasti myös mun omalla mielen vaativuudella osuutensa, mutta on tässä yhteiskunnankin meiningissä jotain pielessä. Työnteolla on aivan hullu painoarvo. Tämä ilmeni myös aiemmin tällä viikolla, kun kyselin Elämän oivaltamo -tilillä, millaisista asioista ihmiset tällä hetkellä unelmoivat. Monella on haaveena yrittäjyys ja omannäköisen työelämän luominen – monella erityisesti työ hyvinvointialalla. Kävinkin hyvän keskustelun siitä, miten ilmiö kertonee varmaan jotain nykyisestä työelämän vaatimustasosta, kun niin moni kaipaa jotain aivan muuta. Näin se saattaa hyvin olla. Pandemiavuosi on varmasti tuonut monen elämään uutta perspektiiviä tässäkin asiassa.
Koska työttömänäkin saa helposti itsensä uuvutettua, yritän aidosti ottaa heinäkuun edes vähän iisimmin – onneksi ei tosiaan ole deadlineja ollenkaan kalenterissa.
💛 Oon vaan.
💛 Luen paljon kirjoja.
💛 Syön jätskiä.
💛 Annan ajatuksille tilaa.
💛 Kirjoitan.
Löysin jo pari seuraavaa steppiä, joita lähden tavoittelemaan (tai toista lähdin jo), mutta niistä lisää varmasti myöhemmin.
Toivottavasti siellä heinäkuu on starttaillut leppoisissa tunnelmissa!
Meen itse nyt aamulenkille äänikirjan kanssa. ☀️
Hanne