”Ei toipumista voi kiirehtiä, eikä pakottaa. Se kulkee askeleita eteenpäin ja palaa aina välillä myös takaisin, yllättäen, kyselemättä, neuvottelematta. Se on surun oikeus. Toipuminen tapahtuu kerros kerrokselta. Ytimeen ei pääse kerralla, eikä tulekaan päästä. Mieli vapauttaa suruja, kipeitä muistoja ja kaipuun ulottuvuuksia kerros kerrallaan, suojellen mieltä ja jaksamista. Oman kärsimyksensä ja epätoivonsa kanssa toipuvalle on äärimmäisen tärkeää, että läheiset ihmiset muistaisivat riittävän pitkään. Ettei vaatimusta toipumisesta olisi sidottu ensimmäisen vuoden ympärikulkuun tai ehdottomaan iloon. Suru ei kiellä kauneutta eikä elämää. On rakkaiden ja arvokkaiden asioiden kunnioittamista, että niitä saa surra ja antaa tilaa elää mielessä riittävän pitkään niiden mentyäkin. Suru kun kertoo meille hyvin paljon ennen kaikkea siitä, mikä on ollut arvokasta ja tärkeää. Mitä suurempi suru, sitä suurempi on menetetyn asian tai ihmisen arvo.” – Maaret Kallio, Voimana toivo

Muutama vuosi sitten elin hyvin erilaista kesää. Elämäni vaikeinta ja sumuisinta kesää. Olin juuri saanut tiedon tärkeän ja läheisen ihmisen kuolemasta. Aivan yllättäen. Aivan liian aikaisin. Aivan liian nuorena. Muistan tuon päivän edelleen tosi hyvin, vaikka mielikuvat onkin sekavia ja katkonaisia. Muistan pysäyttävän puhelun ja sen, etten ollenkaan meinannut ymmärtää kuulemiani sanoja. Muistan, miten keho meni hetkeksi täysin lukkoon, enkä tuntenut yhtään mitään. Muistan shokkitilan laukeamisen ja holtittoman itkun. Muistan miten pitkältä päivä tuntui. Kuin ikuiselta pahalta unelta. 

Ensimmäinen vuosi menetyksen jälkeen oli todella raskas. Ensimmäisenä vuosipäivänä pohdiskelinkin paljon sitä, mitä mennyt vuosi toi tullessaan ja tuolloin päätin kirjoittaa tuntemuksistani myös omalle FB-piirille. Kuolema on edelleen tabu, eikä sen kohtaamiseen usein ole työkaluja ja juuri tästä syystä olen aiheesta halunnut kirjoittaa. Siksi kirjoitan siitä myös nyt. Haluan omalta osalta murtaa kuoleman ja surun tabu-asemaa. Koska tuossa parin vuoden takaisessa tekstissä on paljon ajatuksia, joihin samaistun edelleen, jaan siitä katkelmia myös nyt.

”Koko kesäkuu on ollut yllättävän raskas. Muistoja on pulpahdellut mieleen ja oon tavallaan elänyt vuoden takaista kesäkuuta uudelleen läpi. Ikävä on ollut tosi isosti läsnä, eikä kyyneleiltä oo vältytty. Eilen tuli täyteen siis vuosi. Toisaalta jo pitkä aika, toisaalta niin hemmetin lyhyt. Ulkoa katsottuna elämä rullaa eteenpäin täysin ennallaan ja silti niin moni asia on toisin.

En osannut varautua siihen, miltä tuntuu romahtaa itkemään lattialle kun shokki laukeaa. En tiennyt, että viikkoja voi kulua päivittäin itkiessä. En tiennyt, että nukkuminen voi tuntua raskaalta koska todellisuus on unimaailmaa kauheampi. En osannut varautua siihen, että kotona käymisestä tuleekin rauhoittumisen sijaan niitä kipeimpiä hetkiä ja oma arki onkin se ainoa hyvä pakopaikka, koska arjessa muistoja ei juurikaan ole. Koti-visiittien jälkeen istuin bussissa kotimatkalla kyyneleet silmissä vielä kuukausienkin jälkeen ilman mitään ”järkevää” syytä. Ikävä tuntui fyysisesti puristavana tunteena kehossa, jotain puuttui. 

Etenkin vuosi sitten jokainen viesti, pienikin, merkitsi niin paljon ja oli ihanaa huomata, että välittäviä ihmisiä on ympärillä vaikka kuinka paljon. Vielä tärkeämmiltä on tuntuneet ne sanat, jotka on tuonut lohtua viikkojen ja vielä kuukausienkin jälkeen. Se, että on huomioitu että elämä on ollut pitkään pieninä palasina, vaikka muilla mikään ei välttämättä muuttunut. Eikä näennäisesti tosiaan meidän perhepiirissäkään. Arkea piti jatkaa vaikka kaikki tuntui yhtäkkiä erilaiselta, rikkinäiseltä. 

Suru ja ikävä saattaa tulla aaltona takaisin mitä arkisimmissa tilanteissa edelleen, vaikka suru onkin tehnyt jo tilaa lämmöllä muistamiselle. Ikävä ei häviä mihinkään, se muuttaa muotoaan. Tämä kliseinen lause on täysin totta. Kuolema myös lähentää, sekin on tullut todettua. Kuolema on kova hinta niille pienille hyville seurauksille, mitä mennyt vuosi on tuonut niin sisäisesti kuin ulkoisestikin tullessaan, mutta niistä on ammennettava.”

Menetykseen auttaa parhaiten aika. Aika on tehnyt ihmeitä jo tuohon parin vuoden takaiseen, sillä nyt näen, että todellinen itsen kanssa työskentely vasta alkoi tuolloin. Sitten, kun suurin suru väistyy ja antaa tilaa sekä lämmöllä muistamiselle, että oman elämän kasaan kursimiselle. Arvot kirkastuvat ja elämä alkaa näyttää yhä vahvemmin omanlaiselta. Itsen kanssa työskentely on koko loppuelämän urakka, mutta erilaiset kriisit todella sysää projektia yleensä vauhdilla eteenpäin. Edelleen oon myös sitä mieltä, että kuolema on aivan liian kova hinta näistä sen mukanaan tuomista hyvistä puolista. Ikävä kun on läsnä vielä vuosien jälkeenkin ja tulee varmasti aina olemaan.

Helppoja menneet vuodet ei missään nimessä ole olleet, vaikka suurin suru ajan myötä on helpottanutkin. Yllättävän menetyksen seurauksena elämään astui vuosi myöhemmin terapia ja sen myötä myös muiden mielen peikkojen kohtaaminen – myöhemmin vielä lisäksi uupumus. Mieli on ollut kovilla, mutta olen edelleen tässä. Ehkä jopa aiempaa vahvempana.

Maaret Kalliolla on mieletön kyky sanoittaa tuntemuksia ja muutama kyynel vierähti myös uusinta kirjaa kuunnellessa. Erityisesti surun käsittelystä ja menetyksestä kertova osio kolahti tällä kertaa eniten. Siksi vielä loppuun Maaretin sanoja (paloja sieltä täältä kirjasta Voimana toivo), sillä en itse edes osaisi sanoittaa asiaa paremmin.

”Toivonsa menettänyt tai epätoivoonsa pudonnut ihminen tarvitsee ennen kaikkea toista ihmistä ja syvää hetkessä elämistä. Sitä, että on joku, joka suostuu olemaan epätoivossakin ja sallii surullekin tilaa. Moni elämänilonsa tai voimansa kadottanut kokee läheisten hyvääkin tarkoittavat lausahdukset ”kyllä se siitä”, ”älä menetä toivoasi” jopa vähätteleviksi ja loukkaaviksi. Tyhjät lupaukset eivät auta, vaan erottavat ihmisiä hädän hetkellä.

On tärkeää käsittää, että surun määrä on aina suhteessa rakkauden määrään.

Mitä merkityksellisimmistä, rakkaammista tai tärkeämmistä asioista joudumme luopumaan, sitä suurempaa on myös siihen liittyvä kärsimys ja suru. Luopuminen on todellista työtä, ei vain kevyttä irti päästämistä. Joudumme tekemään paljon luopumistyötä elämässämme, sillä kaiken minkä saamme, kaikesta siitä joudumme joskus myös luopumaan. Ikääntyminen, sairastuminen, menetykset, lapsettomuus, kuolemat, vammautuminen, työn menettäminen ovat kaikki luopumisen paikkoja, joissa toivo löytyy suruille suostumisen paikoista.

Toipuminen on kuitenkin eri asia kuin selviytyminen. Toipuminen vaatii kasvokkaisuutta kärsimyksen kanssa ja taitoa taipua surulle. Siksi ei pidä pyrkiä selviytymään liian nopeasti, liian kovasti ja liian uljaasti. Vaaranmerkit ovat aina suuremmat, jos surulle ei jää riittävästi tilaa ja aikaa.

Toipuminen merkitsee oman tarinan omistamista surullisinekin käänteineen. Se vaatii vaikeidenkin tunteiden ja kokemusten kohtaamista. Sitä, ettei vain pyri selviytymään ja paketoimaan pahaa taakseen. Sitä, ettei sinnitellen kiellä ja hammasta purren uskottele, ettei kovana koettu olisi jättänyt jälkiään ja tehnyt tuhojaan. Sitä, että suostuu ottamaan ikävätkin kokemukset osaksi omaa elämäntarinaa.

On tärkeää muistaa, että läheisenä toipuu aina menetyksen kokenutta nopeammin. Vaikka surun pahin kumara antaa periksi, se ei merkitse surun katoamista. Olen lukemattomia kertoja vastaanottotyössäni pohtinut ihmisten menetysten ja vaikeuksien äärellä sitä, miten surulle on annettava aikansa, kun on surun aika. Miten surusta sairastunut muuttuu jossain vaiheessa toipilaaksi, joka ei enää näy jokaisessa kohtaamisissa toisille, mutta vaikuttaa edelleen vahvasti mielen sisäisessä maailmassa. Sitä on äärimmäisen tärkeää kunnioittaa, kysyä ja kuulla vielä pitkään sittenkin, kun suru väistää ja elämä palaa päärooliin takaisin näyttämölle.” 

Teema tällä kertaa ehkä vähän synkkä tällaseen aurinkoiseen kesäsunnuntaihin, mutta mulle niin tärkeä. Kiitos kun luit.💛

Hanne

Viimeksi: Huolettomia kesäpäiviä