Pikku romahtelut
Aiemmin tällä viikolla valitin kavereille sitä, kun elämässä ei oikein tapahdu mitään. Päivät puuroutuu ja tuntuu, että elämä on kuin Päiväni murmelina. Myöhemmin samana päivänä sain viestin, että oon saattanut altistua viime viikolla koronalle ja mahdollisia oireita tulisi seurata hyvin tarkasti. Pääsinkin sitten onneksi tosi matalalla kynnyksellä koronatestiin.
Jännitin testiä jonkin verran, näyttäähän sen ottaminen aivan järkyttävältä, mutta kuten arvata saattaa, jännitys oli aika turhaa. Ei se ihan niin mukavaa ollut, että haluisin mennä toistekin, mutta muutaman sekunnin epämukavuus on kuitenkin vain muutaman sekunnin epämukavuus. Tulos oli negatiivinen, mutta viikonlopun suunnitelmat meni uusiksi. Tajusin, että enhän voi testituloksesta huolimatta lähteäkään moikkaamaan perhettä, koska tulos ei ole koskaan aivan 100% varma, enkä olisi ehtinyt olla riittävän pitkään karanteenissa – paikalla ois kuitenkin ollut myös riskiryhmäläisiä, joita oli tässä kohtaa pakko ajatella.
Harmitti niiin paljon, kun tajusin suunnitelmien muutoksen. Olin odottanut pitkää viikonloppua perheen (ja erityisesti tassuterapeuttien) luona niin paljon. V*tutti koko korona ja koin pienen henkisen romahtamisen. Milloin tää paska loppuu?
Jaksaa jaksaa?
Onneksi aurinko on tuonut voimaa ja hyvää fiilistä vastapainoksi kaikelle turhautumiselle tällä viikolla, vaikka onhan tähän viikkoon mahtunut myös jokseenkin kaksi täysin eri vuodenaikaa. Aiemmin viikolla sai fiilistellä ihanan keväisiä päiviä ja hetki sitten lenkkeilin tuulessa ja tuiskussa.
Jaoin fiiliksiä henkisestä romahtamisesta kavereillekin ja muistin taas sen, että tilanne itsessään on tosi kuormittava ja välillä sitä on vaan pakko saada purettua. Nyt purkautuminen tapahtui pienen meltdownin muodossa ja toki sitä purkamista on tullut tehtyä myös vähän kontrolloidummin ulkoillessa ja aurinkoisesta säästä nauttiessa.
Monilla juuri tässä etätyöhön siirtymisen ja ensimmäisen maan sulkemisen vuosipäivän aikaan alkaa olla selvästi samoja fiiliksiä. Tätä on jatkunut nyt vuoden. Muistatteko vielä ne optimistiset ajatukset viime maaliskuussa? Kyllä tämä kesään mennessä jo on ohi tai mitä näitä nyt oli. Tsemppaaminen tietämättä millaisella aikavälillä pitäisi tsempata, on aika raskasta.
Mennyt vuosi on opettanut itse kullekin varmasti aika paljon mielen joustavuudesta. Sitä usein erehtyy ajattelemaan ennakkoon, ettei millään selviäisi asioista x ja y, mutta yllättyykin omasta selviytymiskyvystään asioiden tullessa eteen. Pieni meltdown auttoi kuitenkin sen verran, että oon taas paremmilla fiiliksillä, vaikka eilen olinkin ajatuksissani vielä kiinni siinä, että mun kuuluisi olla nyt perheen luona. Viikonloppu on ollut kaikesta huolimatta oikein hyvä.
Montako meltdownia sun koronavuoteen on mahtunut?
Hanne