Sinnikkyys vs. itsemyötätunto

Tällä viikolla oon pyörinyt ajatuksissani taas paljon sinnikkyyden äärellä. Kirjoitin sinnikkyydestä muutama viikko sitten, jolloin pohdin erityisesti sitä rajaa sinnikkyyden ja luovuttamisen välillä. Tällä viikolla oonkin pohtinut oikeastaan enemmänkin sitä, mikä edes varsinaisesti on luovuttamista?

Onko pysähtyminen luovuttamista? Lepo? Se, että laittaa oman tavoitteen hetkeksi sivuun?

Tajusin tällä viikolla, kiitos terapian, että mulla on ollut elämässä sellainen vaativuuden ja itsemyötätunnon varsin mustavalkonen suhde. Vaadin itseltäni paljon, jollon teen töitä niska limassa kuukausitolkulla. Vielä viime syksynäkin ”hyödynsin lomautuksen tuoman ajan” siihen, että suoritin hirveällä paineella melkoisen määrän opintopisteitä. Olen vaatimuksella ajanut itseni uupumukseen.

Vastapainona itsemyötätunnon rooli on ollut läsnä loma-aikoina tai pienemmässä mittakaavassa myös viikonloppuina (kun olin töissä), jolloin en teekään välttämättä yhtään mitään. Lepään vain. Saati sitten pitkän pohdinnan jälkeen toteutettu haave monen kuukauden reppureissusta jokunen vuosi sitten. Sekin oli mun myötätuntoisen, onnellisuutta ja hyvää oloa tavoittelevan, puolen aikaansaama päätös. Ja sitäkin edelsi pitkä elämään leipääntymisen jakso, jolloin arki oli lähinnä perjantain odottamista ja maanantain pelkäämistä.

Tälläkö meiningillä sitten koko työelämä? Aina sinne hautaan saakka?

Ymmärsin, että eihän mun elämä voi jatkua tällaisella joko-tai -mentaliteetilla, etenkin kun se vaativuus on yleensä useammin äänessä. Tai ainakin se huutaa kovempaa ja saa useammin tahtonsa läpi. Myötätuntoinen ajattelutapa on saanut enemmän sijaa nyt viimeisen vuoden aikana ehdottomasti, mutta tilaa olisi vielä myös vallattavana. Otan tavoitteeksi saada näitä kahta puolta nyt vahvemmin tasapainoon keskenään, jolloin toivottavasti arkikin olisi merkityksellisempää myös siinä vaiheessa, kun se taas normalisoituu.

Aiemmassa sinnikkyyden pohdinnassa kerroin tunteesta, että seison ovien keskellä, eikä kukaan tunnu avaavan. Tällä hetkellä useampikin ovi on jo avattu, mutta mua ei ole vielä kutsuttu sisään. Mulla on toistaiseksi siis kolme mahdollista vaihtoehtoa mihin tie seuraavaksi vie ja kaikkien kohtalo nytkähtää suuntaan tai toiseen ensi viikolla. Unet on jääneet vähän vähiin tänä viikonloppuna, koska mun mieleen on sisäänrakennettu sellanen oma SWOT-analyysitoiminto, joka käynnistyy automaattisesti valintojen äärellä. 🙈

Ensi viikolla oon taas monen asian suhteen pikkusen viisaampi.

Leppoisaa sunnuntaita!

Hanne

Viimeksi: Mitä tapahtuu varjoille, jos niitä ei tiedosta? Ajatuksia häpeästä