Vuoden paras asia yllätti
Uuden vuosikymmenen lähestyminen on saanut mietteliääksi. Väkisinkin on tullut pohdittua yksin ja yhdessä ystävien kanssa mitä kaikkea menneen kymmenen vuoden aikana onkaan tapahtunut ja mitä on tullut koettua. Paljon käänteitä ja kasvua. Iloa ja surua. Jokunen ystävyyssuhdekin täyttää jo kymmenen vuotta, vaikka tuntuu siltä että juurihan sitä vasta tutustuttiin.
Menneeseen vuoteen on mahtunut yhtälailla paljon iloa ja surua sekä suuria oivalluksia. On ihana todeta, että
- Olen pysynyt pääosin terveenä
- Olen saanut nauttia kauniista (joskin omaan makuun hieman liian helteisestä) kesästä
- Nautin myös super-kauniista syksystä – syksyllä havahduin siihen miten kaunis ruska meillä olikaan ja tunsin pitkästä aikaa itseni aidosti energiseksi
- Kävin Krakovassa ystävän kanssa ja toteutin samaisella matkalla jo kauan mielessä olleen vierailun Auschwitziin
- Mikä tärkeintä, olen ottanut aikaa myös itselleni. Toisaalta tietoisesti, toisaalta pakotettuna.
Vuoden tuomat opit
Tällä vuodella on ollut tosi suuri merkitys nimenomaan henkisen kasvun kulmasta katsottuna, sillä vuoteen mahtuu eräs erittäin käänteentekevä ja opettavainen kokemus; uupumus. Kun kävin vuoden hetkiä läpi valokuvien ja videoiden kautta, pystyin kiitollisena toteamaan, että vuoteen on mahtunut paljon ihania hetkiä tärkeiden ihmisten kanssa. Kauaskantoisimmat seuraukset on kuitenkin varmasti alkuvuoden uupumuskokemuksessa. Kokemus oli raskas ja pelottavakin, mutta kuitenkin niin tärkeä. Niin moni asia ajatusmalleissa loksahti uusiin uomiin kokemuksen myötä.
Uupumuksesta itsessään en ole varsinaisesti kiitollinen. Uupumus kun viestii kuitenkin liian suuresta kuormasta, oli se sitten töiden tai vapaa-ajan tuomaa. Uskoisin että useimmiten uupumus syntyy näiden molempien kuormittavuuden summasta. Sellaista ei toivo kenellekään, vaan tärkeintä olisi tietenkin löytää omaan arkeen hyvä balanssi. Uupumuksen syitä en tässä kohtaa sen syvällisemmin avaa, mutta se, että pystyin antautumaan uupumukselle ja myöntämään voimien olevan loppu, on asia josta olen tämän vuoden osalta aidosti kiitollinen. Se kertoo elämän kantavista tukipilareista ja vapaudesta olla myös heikko. Samalla uskon, että näin oli tarkoitus tapahtua.
Uupumuksen myöntämisestä ja siitä seuranneesta reilun kuukauden levosta on seurannut vain ja ainoastaan hyvää. Tunnen itseni paremmin ja omat rajat ovat taas aiempaa vahvemmat. Osaan sanoa matalammalla kynnyksellä ei. Osaan ottaa aikaa itselle silloin kuin siltä tuntuu. En koe suurta tarvetta enää selitellä päätöksiäni. Kuuntelen useammin intuitiotani ja menen fiiliksen mukaan. Opittavaa on edelleen, mutta uupumuksen myötä näissä on tullut otettua valtava harppaus.
Hassua sinänsä huomata, että heikkoudelle antautuessa syntyikin vahvempi minä. Ei heti, mutta ajan kuluessa. Uupumus on ollut kokemuksista yksi pelottavimmista, mutta samalla myös kasvattavin. Mietinkin että voinko edes sanoa uupumuksen olevan se tämän vuoden merkittävin ja paras juttu, mutta niin se taitaa vähän olla. Selkeä käännekohta, jonka ansiosta pian alkava vuosi on jo toivottavasti energisempi ja värikkäämpi.
Kesän loppupuolella havahduin ensimmäisen kerran pitkään aikaan siihen, että olo alkaa olla normaali. Pari viimeisintä vuotta on ollut melkoista tahmaa ja isoja asioita on tullut käsiteltäväksi pakolla – siksi uupumus ei olekaan mikään ihme ja tajusin syksyllä, että suurimpien mielen kuormittajien käsittelyä ei todella voi pakottaa. Kaikki vaatii aikansa. Pääasia kaikessa koetussa on se, että henkisesti voin pitkästä aikaa sanoa olevani taas vähitellen oma itseni.
Ei siis se kevyin vuosi – tai vuosikymmen. Mutta Elämää isolla E:llä, sitä se on ollut.
Mahtavaa vuodenvaihdetta!
Ensi vuoden puolella taas uudet kujeet!
Hanne