Otsikossa esittämälleni näkemykselle esitän seuraavia perusteluita:

1) Ensin mainitusta tavallaan maksetaan, toisesta ei. Tai no ei kai siitä stressaamisesta varsinaisesti kukaan saa palkkaansa, mutta työasioita voi ainakin ajatella työajalla. Työnhakua sitten stressataan ja tehdään työajan ulkopuolella, se on sellaista ekstrakurrikulaarista toimintaa. Joo, ekstrakurrikulaarinen ei ole oikea sana, mutta halusin käyttää sitä kuitenkin.  

2) Ensin mainitusta pääsee yleensä eroon kun saat hommat valmiiksi, eli paperinpyörittelytyössä tämä tarkoittaa usein jotain raporttia tai viestiä. Työnhakustressiä ei sen sijaan yhtään helpota se, että saa jonkun hakemuksen lähetettyä. Siitähän se vasta alkaa se hermostunut odottelu.

3) Työstressissä on kyse kuitenkin vain työstä, työnhakustressissä kyseessä on koko elämä, koska ei voi tietää, löytyykö niitä töitä lopulta siitä kaupungista, jossa haluaisi asua. (En kuitenkaan halua vähätellä työstresssiä, vaikka kyse on ”vain työstä”, kyllähän sekin vaikuttaa koko elämään jos kovasti stressaa.)

4) Jos työstressi äityy ihan mahdottomaksi, aina voi lähteä työpaikastaan. Tosin kai työnhaunkin voi vain lopettaa, jollei ajatus loppuelämästä työttömänä haittaa.  

Saa olla eri mieltä. Itse asiassa kun tarkastelen näitä perusteluitani kriittisesti, totean, että otsikko olisi ehkä kannattanut muotoilla niin että minun mielestäni työstressi on kivempaa kuin työnhakustressi. 

Olen näköjään kovasti mieltynyt tällaisiin juttusarjoihin, jotka aloitan reippaasti osasta 1 ja jotka eivät todennäköisesti koskaan tule näkemään osaa 2. Tulee vähän mieleen ala-asteajat, jolloin aloin kirjoittaa en satua tai tarinaa vaan romaanisarjaa. Sain ensimmäisen osan takakansitekstin valmiiksi kunnes innostukseni lopahti. Työnhausta en ajatellut romaanisarjaa kirjoittaa, mutta koin tarpeelliseksi erotella työnhaun ärsyttävät puolet huonoista puolista, koska ärsyttävä asia nyt vain on paljon ärsyttävämpi kuin huono asia.

Koulussa ja opinnoissa piti jotensakin paikkaansa se vanha viisaus, että menestyksen eteen pitää tehdä töitä. Ainakin omalla kohdallani tenttiin valmistautumiseen käytetty aika korreloi melko luotettavasti tenttiarvosanan kanssa. Toki tähänkin sääntöön on poikkeuksia ja tuurilla voi pärjätä, mutta perusperiaatteena oli, että kun teki hommansa hyvin, voi olettaa myös saavansa hyvän arvosanan.

Toimiiko sama kaava työelämässä? Oman ja ystävieni kokemuksen mukaan ei. Voit painaa töitä niska limassa, jopa saada kehuja tekemästäsi työstä, mutta silti se, saatko jatkaa, riippuu siitä onko puljulla rahaa, onko menossa rekrytointikielto tai sattuuko sinun aineyhdistelmääsi sopiva virka aukeamaan lähivuosikymmeninä. Ärsyttävää kyllä, vaikka olisit kuinka hyvä, se ei takaa yhtään mitään jatkon kannalta. Tosin jos on kovin huono työntekijä, se varmaankin takaa sen, ettei jatkoa ole luvassa.