Olen kovasti positiivisen ajattelun kannalla ja ihailen ihmisiä, jotka siihen pystyvät. Kyllä minäkin yritän kovasti, mutta vaikeaa se on. Joinain päivinä tekee vain mieli unohtaa koko työnhaku ja todeta että tällä koulutuksella / persoonalla / suhdeverkostolla / naamalla / tuurilla / työkokemuksella ei töitä taida löytyä. Olen aina ollut tunnollinen opiskelija (= hikipinko) ja (yltiö)optimistisesti kuvittelin että se, joka jaksaa opiskella reippaasti, saa hyvän työpaikan. Hyvällä työpaikalla tarkoitan työtä, jossa viihtyy ja jossa kokee tekevänsä jotain olennaista, palkan suuruus ei niinkään kuulu määritelmääni. Nyt on kuitenkin pahaasti alkanut näyttää siltä, että oikeassa paikassa oikeaan aikaan oleminen on kaikkein olennaisinta.  

En oikein tiedä, mitä vastaisin, jos joku kysyisi minulta neuvoa opiskelupaikan valinnassa. En toistaiseksi ainakaan suostu katumaan sitä, että opiskelin alaa, joka aidosti kiinnostaa minua, mutta en kyllä tajunnut kunnolla kuin vasta valmistumisen jälkeen, miten olennaisesti työnsaantimahdollisuudet vaikuttavat hyvinvointiin. Näin siis ainakin minun kohdallani, joku fiksumpi osaa elää paremmin hetkessä, minä stressierkki naputtelen kuukausitolkulla hakemuksia ja murehdin tulevaisuutta. Paras neuvo olisi kai opetella tuntemaan oikeat ihmiset ja olemaan oikeassa paikassa oikeaan aikaan, mutta valitettavasti en tiedä, miten se käytännössä tapahtuu.

En siis ole vielä vajonnut työnhaussa ”olen ihan tyhmä eikä kukaan koskaan halua palkata minua” -tasolle, olen nyt ”olen oikeasti mainio työntekijä ja ihan mukava ihminenkin, minulla on vain ollut vähän huono ajoitus” -vaiheessa. Yritän välttää vaihetta, jossa katkeroidun maailmalle tai alan sääliä itseäni, koska nerouttani ei ole löydetty. Ja kyllä, varmasti vikaa on myös siinä, etten osaa mainostaa itseäni oikein. Yritän siis ajatella positiivisesti, vaikka myönnänkin paikoitellen kuulostavani ärsyttävältä valittajalta.