Taiteellisesti rajoittunut
Tiedättekö mitä tapahtuu, kun kaksi epäluovaa ihmistä päättää lisääntyä? No, 9kk odotuksen jälkeen maailmaan putkahtaa henkilö, joka tässä blogissa kulkee nimellä Turkulaisvauva.
Kun tapasimme mieheni kanssa, se oli menoa saman tien. Rakkautta ensi silmäyksellä. Ja mitä paremmin opimme tuntemaan toisemme, sitä enemmän löytyi yhteisiä asioita:
Ai sunkin inhokkiaineesi koulussa oli kuvis! Älä hyräile, vaan laula laulun sanat, niin tiedän mistä biisistä on kyse! Piirsitpä hienon auton! Ai, se onkin koira.
Kävimme eilen mieheni vanhempien luona ja kiinnitin huomiota saviseen…eh, tuota noin, esineeseen appiukon työpöydällä. Mieheni kertoi sen olevan hänen tekemänsä isänpäivälahja. Minä aloin herkistellä, että onpa suloista, että apella on se vieläkin esillä – hän on varmasti ollut hirveän liikuttunut kun pieni ekaluokkalainen pellavapää tulee ylpeänä ojentamaan lahjaa. Mieheni oli tehnyt sen yläasteen kuviksen tunnilla.
Olemme kumpikin valinneet lukiossa kuviksen sijasta musiikin, koska siinä pääsi vähemmällä. Musiikissa oli sentään kokeita, joihin saattoi lukea niin kuin missä vain muussa aineessa. Musiikissa saattoi opetella ne muutamat kitarasoinnut ja peruskompin rummuilla, kun taas kuviksessa olisi pitänyt tehdä ja luoda.
Emme kumpikaan osaa piirtää yhtikäs mitään, emme osaa ottaa valokuvia, emme osaa soittaa, emmekä varsinkaan osaa laulaa. Vai mitäs sanotte tästä: olimme pari vuotta sitten laskettelukeskuksen after skissä ja päätimme kerrankin laulaa karaokea: ”summer wine” vedettiin duettona melkeinloppuun asti – karaokeisäntä vain tuli keskeyttämään meidät ja pyysi poistumaan lavalta.
Ei, emme oksennelleet, örmynneet tai rähisseet. Oli alkuilta, kello oli ehkä jotain seitsemän pintaan. Olimme juoneet yhdet bisset ja käyttäydyimme täysin asiallisesti. Lauloimme vain niin kertakaikkisen surkeasti, että edes Tahkon karaokessa kestetty kuunnella yhtä biisiä loppuun asti.
Repikää siitä.
Mutta on minulla silmät päässä ja omasta mielestäni ihan hyvä makukin. Tykkään käydä taidenäyttelyissä ja sisustusguruni ei ole Topi Sukari. Arvostan, ihailen ja hiukan kadehdinkin luovia ja taiteellisia ihmisiä. Haluaisin itsekin osata, mutta en vain osaa. Lapsena lempilelujani olivat Legot: minäkin sain aikaan hienoja rakennelmia ihan itse – koska minulla oli ohjeet. Rakastan ohjeita. Niin rakastaa miehenikin. Tämä on ohjannut myös uravalintojamme.
Voi vauva-parkaa, millaisen geenilottovoiton hän onkaan saanut…
Tässä postauksessa ei ole kuvituskuvaa. Olin ensin ajatellut piirtää kuvan itsestäni vauva sylissä mutta…parempi jättää piirtämättä.