4 kk sitten elämä muuttui!
Eräänä lumisena iltana kohta 4 kuukautta sitten oheinen monitori ja siihen kytketyt piuhat lakkasivat rajoittamasta liikkumistani, koska minut kärrättiin 2 päivän odottelun jälkeen vihdoin leikkaussaliin. Pian kuului kiukkuinen rääkäisy ja ihana vauvamme syntyi!
Aika on kulunut nopeammin, kuin mitä ikinä olisin voinut kuvitellakaan. En osaa edes ajatella elämää ilman vauvaa, vaikka rehellisyyden nimissä olen parina viime päivänä katsellut huolettomia ihmisiä nauttimassa kevään ensimmäisiä terassikaljoja…
Tänään kuitenkin satuin kävelemään ensimmäistä kertaa elämässäni TYKS:in ohi. Edellisen kerran noilla nurkilla liikkuessani suunnistin kartan kanssa paikan päälle ja ovesta sisään, tarkoituksenani jatkaa sieltä reipasta kävelylenkkiäni jouluostoksille. Toisin kävi. Pääsin seuraavan kerran ulkoilmaan reilua viikkoa myöhemmin turvakaukalo kädessäni!
Kaikki kävi niin äkkiä. Jossain vaiheessa joku kätilö mainitsi sanan ”synnytyssuunnitelma”, johon taisin erittäin epärakentavasti tiuskaista että ei minulla TIETENKÄÄN ole sellaista. Synnytyksessä ei ole muuta ihanaa kuin lopputulos, enkä todellakaan missään vaiheessa odotusaikana haaveillut mistään suuresta ”elämyksestä” ja tehnyt mitään toivelistoja kaikenmaailman jakkaroista ja valaiden laulua sisältävistä cd-levyistä.
DISCLAIMER: en halua pahoittaa kenenkään mieltä! Meitä on niin moneen junaan, että kukin tehköön miten itse parhaaksi katsoo. Ei ole olemassa yhtä oikeaa tapaa, enkä minä arvostele enkä tuomitse muiden tapoja synnyttää tai olla vanhempi. Niin kauan kun lakia ei rikota, on kaikki minulle ihan ok. Näkemykseni kivunlievityksestä, synnytyksestä jne.on vain oma mielipiteeni siitä, miten omalla kohdallani ajattelen ja koen. En tuputa, enkä arvostele.
Asiaan.
Käynnistystä harrastettiin pari vuorokautta. Minulla oli ballonki, joka oli omalla kohdallani täysin turha kapine ja typerän tuntuinen ylimääräinen härpäke housussa. Kalvot puhkaistiin – turha, mutta sotkuinen juttu. Vain oksitosiinitipasta oli jotain ”iloa”, mutta ei se mukavalta tuntunut, ei. Alkoi vähän sattua.
Lämmin kauratyyny oli tiettyyn pisteeseen asti ihan kelpo juttu. Ilokaasusta tuli vain paha olo, vaikka sitäkin yritin impata. Varmistelin jokaiselta huoneeseen kurkanneelta kätilöltä, etteivät vain anna epiduraali-”slotin” mennä ohi. Alkoi sattua ihan hirveästi. Liikkuminen olisi varmasti auttanut, mutta hirveän kauas en päässyt ilman, että joku piuha olisi irronnut. Joku kävi ehdottamassa akupunktiota, mutta juu ei, ehei.
Anestesialääkäri saapui peleineen ja vehkeineen, mutta epiduraali ei auttanut avautumiskipuihin ollenkaan, tai se lähinnä vain muutti kipua erilaiseksi. Onneksi ei tarvinnut miettiä sen enempää miten kivun tulisi handlaamaan, koska erinnäisten syiden takia päätettiin tehdä kiireellinen sektio. Mieheni ei päässyt mukaan, koska leikkaus suoritettiin päivystysaikaan. Se ei haitannut, sillä ei todellakaan ollut mitään väliä. Hän kävi leikkaussalissa pussaamassa ja rutistamassa, ja siirtyi sitten toiselle puolelle odottamaan. Leikkaushan kesti ehkä 10min ja minä vain ihmettelin koko tilannetta, en edes osannut tai ehtinyt kaivata miestäni siihen. Hänkään ei oikein ollut ehtinyt tajuta mitä oli tapahtumassa, eikä kokenut menettäneensä mitään. Hän oli ollut jossain kahvihuoneessa odottamassa, kun yhtäkkiä hoitaja oli juossut sisään ja kysynyt, että onko hän siitä ja siitä huoneesta. ”Tule äkkiä ja ota kamera mukaan!”
Kuului vihainen rääkäisy, Itse Suloisuus tuotiin näytille ja vietiin viettämään laatuaikaa isänsä kanssa siksi aikaa, kun minut parsittiin kasaan. Minut kärrättiin heräämöön, missä oloani ja tunnon palaamista tarkkailtiin jonkin aikaa. Heräämö oli yhteydessä siihen huoneeseen, jossa vauva ja mieheni olivat, ja mieheni kävi koko ajan ovella huutelemassa miten uskomatonta kaikki oli.
Vauva tuotiin pian lämpöpeiton alle rinnalleni. Ihan käsittämätön tunne!
En ollut missään vaiheessa lääketokkurassa. Vaikuttaa vähän siltä, että tokkurassa ovat olleet tai tokkuraa pelkäävät ylipäätään ne, jotka jo lähtökohtaisesti suhtautuvat epäilevästi lääkkeelliseen kivunlievitykseen tai sektioon. Olin ihan skarppina koko ajan, mitä nyt väsytti ihan hirveästi 2 päivää kestänyt käynnistäminen.
Perhehuonetta ei ollut vapaana, joten mieheni lähti kotiin joskus pikkutunneilla. Vauva oli koko yön paitani alla rintaa vasten. Hoitajat kävivät alle 2 tunnin välein mittailemassa ja tutkimassa vointia. Vauva sai luovutettua maitoa: lämmin ja nöyrä kiitos luovuttajille!
Oma maito nousi kunnolla heti seuraavana päivänä, jolloin myös lähdin liikkeelle ensimmäisen kerran. Sattuihan se, sitä en kiellä. Mutta se oli hallittavissa olevaa kipua, eikä edes kovin pahaa. Mutta nauraminen sattui! Huhhuh, se oli kamalaa! Pääsin sängystä hyvin ylös ja alas käsivoimien avulla. Vaikeinta oli vain muistaa, että niitä vatsalihaksia tosiaan piti varoa.
Haava on bikinirajassa piilossa, sitä tuskin huomaa. Vauva-kulta oli koko sairaala-ajan vierihoidossa, vaikka hänet oltiin hoitokertomuksen mukaan valmiita siirtämään minä hetkenä hyvänsä keskolaan. Sitä ei hirveästi meille siellä sairaalassa korostettu, eivät varmaan halunneet huolestuttaa. Ihana, rakas, kultainen pieni mini-vauva tsemppasi niin sisukkaasti ja halusi olla meidän kainalossamme, eikä missään keskoshoidossa.
Seuraavana päivänä huonekaverini kotiutui ja huone muutettiin perhehuoneeksi. Mieheni oli siellä 2 yötä, kunnes ruuhkan takia huone palautettiin normaalikäyttöön.
Sairaalassaoloaika oli kaiken kaikkiaan hyvä. Henkilökunta oli ihanaa osastolla 310 ja kohtelu oli lämmintä, empaattista ja ammattitaitoista.
Kotiin oli pelottavaa lähteä. Toisaalta olin kurkkukipu myöten täynnä osastolla hengailua (vauvankaan tila ei ollut kriittinen), toisaalta taas pelotti lähteä oman onnensa nojaan.
Kaikki on mennyt hyvin, ja miksi ei olisi mennyt. Mutta kyllä se vastuu pikkuruisesta ihmisestä hirvitti aluksi enemmän kuin mikään koskaan kokemani. En voisi olla onnellisempi tällä hetkellä.