Ulkopaikkakuntalaiset

Olenko jotenkin hullu tämän koti-ikäväni kanssa? Kun aloitin opinnot alma materissani, Helsingin yliopistossa joskus vuonna yks ja kaks, koko opinahjo oli täynnä ties mitä junantuomia, hirveän nuoria (kuten me kaikki, jopa minä) ja innostuneita ihmisiä. Miten he pärjäsivät? En tullut koskaan kysyneeksi. Vai oliko sittenkin niin, että kun parikymppisenä muutat jostain kotikyliltä isompaan opiskelukaupunkiin, koko maailma tuntuu olevan avoinna?

Onko niin, että pikkupaikkakunnilla kasvaneilla ihmisillä on ollut alusta alkaen ”lähtemisen meininki” päällä ihan jo siitä syystä, että kotipaikkakunnalla ei ole esim.opiskelumahdollisuuksia? Ja onko ehkä niin, että on ollut jotenkin ahdistavaa, että kaikki tuntevat/tietävät toisensa ja vanhempien korviin kantautuu vuorokauden sisällä, että taas se Mäkisen likka on esiintynyt juovuksissa toisessa paikkakunnan baareista? Onko siis niin, että se lähtemisen hinku on alusta alkaen niin kova?

Minulla ei suoraan sanottuna käynyt mielessäkään hakea opiskelemaan muualle, kuin Helsinkiin. Koska pääsin sisään yliopistoon ja muutama vuosi myöhemmin toiseen korkeakouluun, en nähnyt mitään syytä muuttaa. Helsingistä löytyi kaikki, mikä minua kiinnosti. Okei, jos olisin halunnut vaikka jumppamaikaksi, olisin toki joutunut muuttamaan Jyväskylään (eikö olekin niin, että vain sieltä valmistutaan liikunnanopettajaksi?). Mutta koska minua kiinnostavia aineita pystyi opiskelemaan Helsingissä, en lähtenyt merta edemmäs kalaan.

Miksi en koskaan junantuomilta kysynyt, miltä tuntui sopeutua uuteen kaupunkiin? Pakko myöntää, etten niihin ihmisiin kovin läheisesti koskaan tutustunut. Tuli sellainen fiilis, että porukka hautautui pitkälti omiin osakuntiinsa dokaamaan keskenään ja lukemaan kotiseudun paikallislehteä. Mulla taas oli omat kaveripiirit olemassa jo vanhastaan, enkä joutunut samalla tavalla luomaan uusia ympyröitä itselleni.

Ehkä olen sen takia nyt niin hukassa. Tuntuu hurjalta tutustumalla tutustua uusiin ihmisiin, kun muuta vaihtoehtoa ei ole. Olen tavannut ihan älyttömän kivoja ihmisiä täällä ja uskomattoman lämpimällä tavalla minut on otettu vastaan. Tyyliin ”vaihdetaanko numeroita, jos tarvitset Turku-tuutoria!”.  Olisinko itse tehnyt saman? Kuulkaas, en muuten välttämättä. Tässä lienee itsetutkiskelun paikka. 

Lopetan vähän kliseisesti: pienillä teoilla ja sanoilla voit pelastaa jonkun ihmisen päivän. Joten tee niitä pieniä tekoja ja sano niitä ystävällisiä sanoja. Se ei maksa mitään.