Turakaisen syntymä
Turussa on vietetty hiljaiseloa blogin suhteen, koska Turakainen näki vihdoin päivänvalon n.kuukausi sitten. Tässä on siis ollut vähän kaikenlaista. Nyt voisin kuitenkin mainita pari sanasta synnytyksestä, jos se sattuisi kiinnostamaan.
Edellisenä päivänä tuli kipakoita supistuksia, joiden takia piti pysähtyä puhaltelemaan. Hoidin kaikki normaalit päivän aktiviteetit pienillä pausseilla, enkä todellakaan ajatellut toden olevan kyseessä. Iltasella lorahti vähän lapsivettä housuun, mutten tehnyt siitä mitään numeroa. Sitä siis tuli ihan vähän vain – jos suorastaan lattialle olisi loiskahtanut, olisin ehkä pirauttanut sairaalaan. Hoidin muina naisina Turkulaislapsen iltapuuhat ja taisin ajatella ohimennen, että huomenna sen sitten olisi tultava ulos. Mies tuli puoliltaöin iltavuorosta kotiin ja ilmoitimme myös appivanhemmille, että jos tilanne yön aikana eskaloituu, heidän pitäisi olla valmiina tulemaan meille. Yö meni ihan ok, joku hyvin satunnainen supistus tuli ja loput lapsivedestä pysyi sisällä.
Aamulla alkoi olla sen verran kipeitä supistuksia, että olo oli tuskaisa. Mies vei lapsen tarhaan ja sovimme appivanhempien hakevan hänet sieltä. Mahdollisimman normaalia arkipäivää tavoittelimme. Kävin sillä aikaa suihkussa ja sheivasin koivet ja siistin jopa bikinirajan sokkona, koska sillä hetkellä tuntui ihan hirveän tärkeältä olla näyttämättä itäsaksalaiselta kuulantyöntäjättäreltä.
Lähdimme sairaalaan ja olin aivan varma, että meidät käännytettäisiin takaisin. Meidät vastaanottanut kätilö pöyristyi kuullessaan vesien menneen jo edellisenä iltana. Jos vedet olisivat menneet ilman mitään merkkejä supistuksista, olisin ilman muuta lähtenyt sairaalaan. Koin tarpeelliseksi esittää hirveän urheaa ja säästää verorahoja. Ja suoraan sanottuna, minulla oli edellisenä iltana niin paljon tekemistä, etten edes ajatellut koko synnytystä.
Kovista kivuista huolimatta en ollut edes avautunut kovin paljoa. Jossain vaiheessa alettiin tiputtaa oksitosiinia ja epiduraalinkin sain. Ponnistavan päästiin n.10h sairaalaan tulon jälkeen, riemu kesti tunnin ja oli kamalinta, mitä olen koskaan kokenut. Turkulaisvauvahan syntyi aikoinaan sektiolla ja vaikka alatiesynnytystä ensin tavoiteltiin pitkällä ja hartaalla käynnistelyllä, emme koskaan päässeet verta ja suolenpätkiä- vaiheeseen. Sektio oli ihana. Alatiesynnytys sen sijaan oli karmea, vaikka kaikki menikin ns.hyvin. Turakainen näki päivänvalon iltakymmenen maissa ja itki pontevasti. Turakainen näytti ihan helvetin isolta, kun ajatteli MISTÄ se oikein tuli. Mistään jättivauvasta ei ollut kyse, olikohan painoa joku 3100g. Mutta silti. Maailman kaunein pikkutyttö.
Pääsin elämäni parhaaseen suihkuun.
Siirryimme osastolle ja Mies lähetettiin kotiin. Olimme sairaalassa koko seuraavan päivän ja sitä seuraavana pääsimme iltapäivällä kotiin. Vauvan hoidon kanssa oli ensin ihan pihalla, mutta kotiin päästyämme kaikki alkoi sujua rutiinilla. Turkulaisvauva suhtautuu Turakaiseen todella ihanasti, mutta kyllä se mustasukkaisuus vielä ehtii tulla.
Ei mulla muuta.
teen vielä joku päivä listan sektioon ja alatiesynnytyksen plussista ja miinuksista, olenhan varsinainen asiantuntija.