24 VUOTTA
Jei, täytän tänään 24 vuotta. Vielä vuosi neljännesvuosisataan. Koska elän ainakin satavuotiaaksi, on elämäni vasta alussa. Mutta. Onko tämä epätoivon sävyttämä taaperrus maan kamaralla sen sadan vuoden arvoista? Ovatko ne pienet onnen hetket sen arvoisia, että niillä ostaa oman elämänsä kulun positiivisen puolelle? Aina sellaisena positiivisena hetkenä tuntuu tietysti siltä, että vastaus kysymykseen on helppo. Totta kai se on sen arvoista. Kun tuo onnellinen hetki sitten hiipuu pois ja nurkan takaa paiskataan loskaa suoraan päin näköä, vastaus muuttuu epäröiväksi. On se, kai?
Onneksi oma mittarini on (vielä) plussan puolella, mutta valehtelisin, jos väittäisin, että en joudu miettimään elämääni ja valintojani. En ole valinnut elämääni niitä helpoimpia ihmisiä, en todellakaan. Toisaalta olen valinnut heidät syystä. Pitäisikö minun nyt kuitenkin miettiä syitäni uudelleen? Onko kuitenkin niin, että elämässäni käsitellään nyt sellaisia asioita, joihin omat resurssini eivät riitä? Onko kuitenkin niin, että tämä rakkaus on liian repivä? Olisiko kuitenkin parempi yksin?
No turvallisempaa ainakin. Ei tarvitsisi vastata mistään kenellekään, senkun elääporskuttaisi kutakuinkin niin kuin mieli tekee. Tämä ei kuitenkaan ole se pääasiallinen ongelma, koska suhteessa ei ole ongelmana minun käytökseni. Ei, miehen tekemät elämänvalinnat ovat se, mikä nyt mietityttää. Olenko valmis katsomaan hänen toimintaansa vielä vuoden, kahden, viiden tai kymmenen vuoden päästä? Entä miten toivomani lapset mahdollisesti sekoittavat pakkaa? Miehelle puhuessani saan ristiriitaisia viestejä. Ei hän kuulemma ole muuttamassa toimintatapojaan, mutta toisaalta ei hän näe käyttäytyvänsä näin enää viiden vuoden kuluttua. Siis, ööö, MITÄ??
Olenko valmis elämään yksin, vastaten vain itsestäni, jos voin sillä ostaa itseni vapaaksi toisten aiheuttamasta surusta/tuskasta/epätietoisuudesta? Olen kuvitellut olevani läheisyysriippuvainen ja haluavani pitää itselleni tärkeistä ihmisistä kynsin hampain kiinni, mutta olenko nyt onnistunut kehittämään itselleni jonkin sairaan puolustusmekanismin, jonka ansiosta haluankin työntää itselleni rakkaat ihmiset pois luotani? Pelkäänkö loukatuksi tulemista niin paljon, että olen valmis elämään mieluummin yksin kuin antaisin kenellekään vallan satuttaa itseäni? No minua kyllä on satutettu, paljon. Ei siis lienisi ollenkaan tuulestatemmattua olettaa tuollaisen puolustusmekanismin syntyneen, mutta minun täytyy kysyä itseltäni, haluanko pitää sen.
No hyvää synttäriä minulle, toivottavasti vuorokausi paranee loppuaan kohden.