PELKO

Toimitus kysyi blogissaan, mitä pelkäämme. Tartuin aiheeseen heti, mutten halunnut jättää kommenttiani kommenttikenttään, sillä aiheesta saa kirjoitettua enemmänkin! Minulle ei nimittäin tule ensimmäisenä mieleen ampiaiset, vaikka kammoan kyllä niitäkin. Minulle tulee mieleen elämä.

Välillä pelkään sitä niin että meinaan lamaantua. Haluaisin vain käpertyä kotiin peiton alle ja toivoa, että joku muu eläisi vaikeiden hetkien yli. Mutta eihän se niin toimi, itse on vain puskettava eteenpäin ja yleensä tilanne helpottuu parissa päivässä.

Yleensä reaktion saa aikaan raha. Kun ajattelen tulevaa kesää ja siitä selviämistä. Jostain pitäisi saada työpaikka, että voisi maksaa vuokran ja ruokkia kissat. Kolme kuukautta olisi selvittävä ilman kelan tukea. Koulun loppu. Taas pitäisi jostain löytää joku kiva työpaikka.

Olen huono kestämään epävarmuutta ja vaikka ajattelenkin, että elämä kantaa, siihenkin on välillä vaikea luottaa. Koko tulevaisuus karmii minua. Jotenkin pitäisi muka onnistua valmistumaan, hankkimaan työ, perustaa perhe, huolehtia sosiaalisista suhteista, kasvattaa lapset… Niin moni asia voi mennä päin seiniä. Sitä voi sairastua, lapset voi sairastua, kaikki voi sairastua, talo voi palaa, työpaikka voi mennä, voi jäädä yksin…

Muistan sanoneeni joskus esiteininä: ”Mä voisin hypätä ton keksi-iän yli suoraan mummoksi.” No ajatuksessa on vieläkin itua, toisaalta haluan kyllä tehdä itse virheeni ja kokea onnistumiseni. Onneksi tämä vaihtoehto on siis mahdoton toteuttaa!

Onneksi kuitenkin suurimman osan ajasta saan kulkea pitkin tätä valitsemaani putkea ilman elämänpelon läsnäoloa. Olisi musertavaa, jos se hengittäisi koko ajan niskaan, eikä helpotusta toisi edes hetkellisesti mikään.