HUOLI

Manteli on kipeä. On ollut enemmän ja vähemmän jo jonkin aikaa. Joku viikko sitten sillä puhkesi anaalirauhanen ja lääkärireissuhan se oli. Oli nekroosia ja ties mitä. No koira kuitenkin toipui tuosta episodista.

Mussukka kuitenkin ontuu. Molempia takajalkoja vähän vuorotellen. Ensin tietty luultiin, että se johtuu tuosta anaalirauhasvaivasta, joka salakavalasti hiipi keskuuteemme. No ei johdu. Koira ontuu edelleen ja mikä kamalinta on alkanut istua syödessään ja pahimmillaan kulkee uuna ja selkä köyryssä, että kipeä on.

Pääsiäislauantaina äiti otti yhteyden ystäväänsä, joka on univetissä töissä ja saatiin nyt tiistaille aika eläinlääkärille. Otettiin kuvat ja veret ja tutkittiin ja hutkittiin. Veret oli ok ja kuvissakaan ei mitään kovin kummoista näkynyt. Alustavasti lääkäri epäili, että voisi olla jonkinlaisesta nivelrikosta kyse. Kuvat lähtee vielä ortopedin katsottavaksi ja tarkempaa tietoa toivottavasti luvassa loppuviikosta.

Silloin lauantaina piti kuitenkin valmistautua siihen, että nyt voi olla se aika, kun Manteli pitää päästää tuskistaan. Varauduttiin kaikenmoisiin kasvaimiin ja suolistojuttuihin ja maksajuttuihin… Itkin.

Vietettyäni ihanan vuorokauden pikkusiskoni kanssa, aloin kuitenkin jo uskoa, ettei minun olisi vielä aika päästää ötökkää menemään. Viime yö meni kuitenkin tästä uskosta huolimatta harakoille, minun pyöriessä hereillä.

Onneksi tästä kuitenkin taidetaan selvitä kipulääkkeillä ja koiraa kuunnellen. Manteli ainakin toistaiseksi kuitenkin on innolla lähdössä lenkille, jahtaa välillä häntäänsä ja leikkii koirakavereiden kanssa. Nyt karvakorva on kuitenkin minun luonani Porissa ja tuollaista ylimääräistä riekkumista koetetaan vähän vältellä.

Manteli kun on lapinkoiraksi vielä nuori ja muuten terve ja pirteä, on surullista ajatella, että se voi kuitenkin elää jo viimeisiä aikojaan.