ANTEEKSI-ANTEEKSI

Hiipien se tuli, se tunne. Olen liian kiltti, jopa tekopyhä. Helvetti. Mutta missä menee raja? Milloin on vain terveen itsekäs ja milloin pitää oikeasti pahoitella omaa käytöstään?

No voisin kai ajatella näin, että suhteissani minulta harvoin pyydetään anteeksi käyttäytymisen vuoksi. Eikä siinä mitään, kaikenlaiselle käytökselle on syy. Minä taas, no pyytelen anteeksi kaikkea. Mutta mutta, pitäisi ehkä muistaa, etten minäkään mikään robotti ole. Minullakin on oikeus tunteisiini? Miksi siis pyytelen jatkuvasti anteeksi? Haluaisinko ehkä, että minultakin pyydeltäisiin anteeksi? Pelkäänkö vain ihan järkyttävästi, että muut ihmiset menevät rikki, koska minä olen rikki? Ajattelenko tosiaan, että minulla ei ole oikeutta vaatia esimerkiksi hiljaisuutta ja pimeyttä yöllä, kun kärsin helvetillisestä päänsärystä ja kuume sahaa edestakaisin? Ajattelenko, että minun tarpeeni eivät ole samalla tasolla kuin muiden tarpeet? Ajattelenko, että minun oikeuksiani voi ihan hyvin polkea muiden oikeuksien alle?

Ajattelen. Pelkään.

Samalla pelkään, että ajan mokomalla ruikutuksella ne läheiset pois, koska kuka nyt jaksaa kuunnella sellaista jatkuvaa anteeksi-anteeksi-narinaa? Niimpä, ei kukaan, en edes minä itse, mutta silti minulla on pakottava tarve hokea sitä. Olisi ehkä jo korkea aika opetella jokin rakentavampi tapa toimia epämukavassa tilanteessa. Voisi kai sitä nyt vaikka kertoa, että kulta nyt mulla on tosi huono olo, koska mun päätä särkee aivan järjettömästi, koita kestää. Ei sitä kai anteeksi-anteeksi tarvitsisi aina pyydellä?

Jotenkin siihen ajatukseen on kuitenkin vaikea totutella, että minä en muka aina hallitsisi itseäni. Etten muka pystyisi olemaan oman itseni herra ja käyttäytymään niin kuin itse haluan. Että joutuisin muka alistumaan siihen, että tunnustaisin oman heikkouteni ja sen etten pärjääkään aina ja joka tilanteessa.