KUPLASSA

Kupla on paikka, jossa oikein mikään ei tunnu oikein miltään. Kuplassa ei edes muista juuri mistään mitään. Kuplassa olo on kuin kääriytyisi pehmeään peittoon ja käpertyisi maailman parhaaseen sänkyyn, siis parhaimmillaan. Se voi olla pieni levähdys, kun arki on liian raskasta. Se voi auttaa kestämään kestämättömiltä tuntuvat asiat. Sitä voi kuvitella olevansa suojassa. Kuplaa voi luulla ystäväksi.

Todellisuudessa kupla turruttaa mielen. Kaikki muuttuu harmaaksi puuroksi. Ajatukset ovat jähmeät. Totta siellä ei tarvitse ajatella, mutta siellä ei edes pysty ajattelemaan. Päätöksenteko muuttuu haastavaksi, koska millään ei ole mitään merkitystä. Mitä sitten, vaikka ei voisikaan päättää? Kaikki järjestyy kuitenkin. Elämä kantaa. Pystyyhän sitä edes suoriutumaan pakollisesta.

Kun omien ajatusten jäsentely ja ajattelu on liian vaikeaa ja elämä kaataa saavilla paskaa niskaan, tuntuu helpottavalta vetäytyä kuplaan. Siellä on turvassa maailman myrskyiltä.

Siellä on kuitenkin myös yksin. Kun on kuplassa, kukaan ei pääse lähelle. Kukaan ei pysty auttamaan. Kun on kuplassa kyllin kauan maailma muuttuu sumeaksi. Sen kyllä tajuaa ja tiedostaa, kuplassa ei olla vahingossa. Sieltä ulospääseminenkään ei tapahdu vahingossa. Siihen joutuu keskittymään. Sieltä täytyy haluta ulos. Ulos tuleminen sattuu. Tai no jos elämässä on suvantokohta pitkään ja kaikki menee hyvin, kupla haihtuu itsestään, mutta kun jokin potkaisee päähän. Aiaiai.

Minä elän helposti kuplassa. En ajattele, mitä minulle kuuluu. Asetan kaikki muut edelleni. Tiedän, että itselläni ei ole kaikki hyvin, mutta en halua tutkia mistä kaikki johtuu. Kun tutkin, teen sen kuplassa. Turvassa. Toisaalta en halua olla kuplassa koko ajan. Repäisen itseni ulos, tai yritän, koska kuplasta päästäkseni haluan puhua asioista. Harmi vaan, että kun olen kuplassa, pikkusisko huomaa sen ja varautuu itse. Sitten ei puhuta.

Kuplassa ei tarvitse puhua, jos ei halua. Sitä voi vain sulkea kaiken laatikkoon ja haudata jonnekin syvälle. Tätä kutsutaan myös puolustusmenetelmäksi, defenssiksi. Se on kieltämistä. Se on huono puolustusmekanismi, koska eihän ne asiat minnekään katoa, ne on vaan jätetty käsittelemättä ja piilotettu. Siitä seuraa ongelmia. Toisaalta minä saatan kuplassani pohtia pääni puhki ongelmani kanssa, jolloin kyllä käsittelen sen itse, mutta yleensä asiaan liittyy toinenkin osapuoli. Hän ei saa koskaan tietää, mikä kiikasti.

Pikkusiskon kanssa juuri yksi ilta itketettiin toisiamme ja puhuttiin kipeistä asioista. Se on aina välillä ihanaa. Se lähentää meitä ja minä saan avattua päänsisäistä maisemaani. Saa hänkin. Sen jälkeen on helpompi hengittää. No kuitenkin, sain analyysin itsestäni:

”Sä sanot tosi helposti ja suoraan, jos joku asia ärsyttää sua.

Jos joku asia oikeesti satuttaa sua, ni sä oot vaan hiljaa sen kanssa.”

Niinpä. Myönnän. Mä todella teen näin. Jossain syvällä sisällä ajattelen, että oon nyt varmaan ansainnut tän kuran niskaani. Enhän mäkään aina mikään maailman paras/herttasin/ymmärtäväisin/mikätahansa ole. Että kyllä se on nyt vaan mentävä itseensä ja kestettävä. Ensin on parannettava omat tavat ja vasta sitten voi alkaa arvostella muita. Kyllä se syy varmasti on itsessä ja onhan tässä maailmassa muitakin, ei saa olla itsekäs.

Kuvista kiitos pikkusiskolle.