MINÄNI KEHITYSTÄ
Minä haluaisin aina kohdella muita niin kuin toivoisin heidän kohtelevan minua. En varmastikaan onnistu tässä aina ja toisinaan pitäisi kai ajatella itseäänkin, tai näin olen kuullut. Toisaalta elämä on kyllä opettanut, etteivät muut noudata tätä elämänohjetta tai miksi sitä nyt pitäisi sanoa. Tai no ”muut” on kyllä liian laaja käsite. Ehkä sanonkin: on olemassa ihmisiä, jotka eivät kohtele sinua niin kuin sinä kohtelet heitä. Joo se taitaa olla hyvä! Eli jos minä sovin jonkun kanssa, että nähdään huomenna, niin teen kyllä kaikkeni suunnitelman toteutumiseksi. Tai ei minun edes tarvitse tehdä mitään, asia on sovittu ja sillä sipuli. Muutoksen aikatauluun saattaa tehdä sairaalaan johtava onnettomuus tai jokin muu vastaavankaltainen este. Minulla on kuitenkin ollut ilo ja kunnia tutustua ihmiseen, joka ei nähnyt asiaa aivan näin mustavalkoisesti.
’No emmä nyt jaksaiskaan nähdä kun siellä ja täällä tapahtui sitä ja tätä ja mua nyt vähän harmittaa ja en halua nähä sua, kun pilaisin vaan sunkin päivän.’
Ai, okei. En ois kuule halunnutkaan nähdä. Paitsi, että olisin. Olisin myös halunnut kertoa sulle mun päivästä, kysyä sun päivästä, juttella niitä näitä ja oikeestaan vähän niinkuin odotin sitä… Sitten kun se sama ihminen skippaa sut tällä samalla kaavalla, paitsi että laitetaan sinne hiukan kipeetä kurkkua, flunssaa, halua ihan vaan olla yksin ja sen sellaista pientä suurta tarvetta, niin alkaa mietityttää, että kohtaako omat arvot ja tämän kyseisen ihmisen arvot milllään tasolla. Onko tämä kyseinen ihminen nyt mun aikani ja ymmärrykseni arvoinen? Aika kauan sitä mietin, varsinkin kun mulle lupailtiin, että kaikki muuttuu ja lupauksista aletaan pitää kiinni. Lopulta päätin, ettei ole. En luota, en voi.
Kaikki lupaukset ja kauniit sanat oli ihan niitä itseään, sanahelinää ja tyhjiä lupauksia. Tämän kyseisen ihmisen mielestä hän itse meni aina ja ehdoitta minun edelleni. Minä yritin ymmärtää, antaa tilaa, ymmärtää, antaa aikaa, mutta eihän se toiminut. En vaan kertakaikkiaan voi elää tässä elämässä silä tavalla, että odotan koko ajan. Pitääkö toinen lupauksensa, nähdäänkö silloin kun sovittiin ja vastaako se edes viestiin vai saanko tuntea itseni kaikessa rauhassa tyhmäksi? Voinko pettyä kerta toisensa jälkeen ja kerätä sirpaleet? Tiet erosi. Harmitti ja sattui. Olisi niin kovasti toivonut, että se toinen olisi voinut olla sitä, mitä se lupasi olla.
Aikaa kului. Sitten se otti yhteyttä, kysyi voitaisiinko tavata ja puhua asioista. Sanoin, että totta kai. Ei näkynyt, eikä muuten pahemmin kuulunutkaan. Tätä kuviota ollaan tässä nyt toistettu muutamaan otteeseen. Alkaa oikeastaan jo huvittaa. Mietityttää, että mitäköhän sen toisen päässä oikein liikkuu. Saavuttaako se tällä tuhtaamisella oikeasti jotakin? En tiedä ja tuskin saan koskaan tietääkään.
Itse en toimisi näin. On myös ikävää, että tällaisen kokemuksen myötä minun on taas hieman vaikeampi luottaa ihmisiin. On paljon helpompi suojella itseään, jos ei oikeastaan anna itsestään mitään. Kun ei odota mitään, ei menetä mitään. Varjopuolena vaan sattuu olemaan, ettei sitten saa oikein mitään.
Kun olin nuori (hah) ala-asteella olin. Minulla oli ystävä, todella hyvä ystävä. Hän kuitenkin satutti minua todella rajusti. Olen melkoisen herkkä, vaikken sitä ulospäin juuri esittelekään. En muista ihan tarkalleen miten kaikki tapahtui, mutta minua alettiin kiusata siinä 5 tai 6 luokalla. Se ei olisi ehkä edes ollut kovin kummoista, mutta tämä ystävä siirtyi kiusaajien leiriin. Pilkkasi muiden mukana. Taisivat haukkua Nylon Beat -faniksi! Silloin ja siinä tilanteessa se oli järkyttävä loukkaus. Ja olihan siinä paljon muutakin, mutta tuo oli se viimeinen niitti, varsinkin kun tämä ystävä osti käsittääkseni tiensä kiusaajien leiriin tuolla väitteellä. Luojan kiitos minun ei tarvitse enää ikinä olla ala-astelainen.
Nämä ja monet muut tapahtumat ja se miten olen nähnyt kiusaamista ja puolustanut niitä kiusattuja (en tarpeeksi), ovat kuitenkin auttaneet minua kasvamaan ihmisenä. Kaikki tapahtumat elämässäni, ovat saaneet minut kasvamaan kohti sellaista persoonaa kuin haluan olla, ovat opettaneet millainen en halua olla. En halua tehdä kenenkään elämästä helvettiä vain koska voin. En halua, enkä voi, koska mietin miltä heistä tuntuu. En kuitenkaan väitä, ettenkö koskaan puhuisi kenestäkään mitään negatiivista. Ei kyllä minäkin teen sitä ja juoruilen, mutta en tee sitä tuottaakseni toiselle vahinkoa.
Nyt mietin täällä, voinko väittää itsestäni tällaista, enkös vain senkin kerran sanonut siitä ja tästä että… No ainakaan en kiusaa ketään. Sen voin sanoa täysin puhtain sydämin. Mietin myös paljon asioita jälkikäteen, jos koen, että tilanteessa on ollut jotakin hämärää. Mietin miten itse olen reagoinut tai sanonut, poden huonoa omaatuntoa ja koetan muuttaa käyttäytymismallejani, jotta voisin olla taas hieman parempi ihminen.
Kun hermojani ja kärsivällisyyttäni sitten venyttää tarpeeksi pitkälle, suutun. Olen vihainen ja vihaisena olen epäreilu. Silloin saatan satuttaa rumastikin, enkä oikeastaan edes kadu. Suurin osa minut tuntevista ihmisistä, joiden kanssa asioista puhun, ovat silti sitä mieltä, että minulla on oikeus tunteisiini ja ovat puolellani. Harvoin, harvoin saan kuulla, että voisin kyllä mennä ja pyytää anteeksi. En oikeastaan edes muista milloin viimeksi? Ehkä tässä on nyt taas yksi kasvun ja itsetutkiskelun paikka?