Luin tuossa juuri tämän kuun Trendin loppuun, kun löysin sen ompelukorista. Siellä oli juttu, joka oli otsikoitu Kehu EI haise. Luen tällaiset jutut aina hieman kummissani. Miksi ihmisille toisten kehuminen on niin vaikeaa? Miksi se ei ole sitä minulle? Onko minut kasvatettu jotenkin eri lailla, vai onko minulla geneettisessä koodistossani jokin oikosulku, joka estää ymmärtämästä, että toisen kehuminen on suomalaisesta näkövinkkelistä vaivaannuttavaa? Miksi minä pystyn kehumaan täysin spontaanisti niin parasta ystävääni, ventovierasta kuin kaikkia siltä väliltäkin?

Muistan eräänkin kerran kun lähilidlin kassatyöntekijällä oli järjettömän makea tatuointi kädessään ja minä oikein odotin vuoroani, jotta sain sanoa sen. Kassaneiti taisi hämääntyä, joskin ilahtui ja ilmoitti tatuoinnin haalistuneen, koska ei ollut tullut rasvanneeksi sitä. Vastasin, ettei haittaa mitään, tatuointi on enivei upea.

Aina kehuni eivät päädy itse kehuttavan korviin, koska saatan kadulla nähdä jonkun jolla on vaikkapa upeat housut, enkä kuitenkaan viitsi ottaa 50 m spurttia kertoakseni asiasta asianomaiselle, silloinkin kerron näköhavainnosta ystävälleni.

Toisinaan minua harmittaa jaella kehuja ympäriinsä, ne kun eivät tunnu palaavan luokseni kovinkaan helposti. En tietenkään odota saavani vastakehuja aina toisia kehuessani, sehän olisi ihan hölmöä. Kuitenkin on jotenkin raskasta olla ”aina” se antava osapuoli. Ehkä minun on nyt ajateltava, ettei minussa ole mitään erityistä, mitä kannattaisi kehua? Ennemmin kuitenkin taidan uskoa, että muille toisen kehuminen ei vain tule luonnostaan ja he jättävät sen siis tekemättä. Muistan myös lukeneeni joskus jostakin lehdestä (cosmopolitan?), että kauniita ihmisiä ei kannata kehua, koska he tietävät kyllä olevansa kauniita ja saattavat turhautua tai heillä voi nousta pissa päähän. MITÄ?? En nyt vanno käsi raamatulla, että juttu meni aivan näin, mutta sinne päin nyt kuitenkin.

Ja kyllä myönsin juuri rivien välissä pitäväni itseäni kauniina. Tässä toinen asia, mitä minun on vaikea hyväksyä ja ymmärtää. Aivan todella upeat ja kauniit ihmiset ovat omasta mielestään todellakin susirumia ja aivan järkyttävän näköisiä ainakin nyt ilman meikkiä ja voi herranjumala kaapissakin on pelkkiä rytkyjä ja ulos en ainakaan tämännäköisenä lähde.

Jos saisin nyt hyvälle haltiakummille esittää yhden toiveen, joka toteutuisi, toivoisin kaikille enemmän rakkautta ja hyväksyntää omaa itseään kohtaan. Koska me todella olemme kaikki kauniita ja rakkauden arvoisia.

Ps. kannattaa kehua myös itseään. Omakehukaan ei haise!