Olen tehnyt nyt kolmivuorotyötä sairaanhoitajana kesäkuun alusta asti. Olen elänyt aika epätasaisessa parisuhteessa. Olen elänyt jaksamiseni äärirajoilla ja tiedän laiminlyöneeni monia asioita ja henkilöitä. En ole jaksanut pitää yhteyttä minulle rakkaisiin ihmisiin. Olen ollut itsekäs ja halunnut päästä helpommalla. En ole jaksanut ymmärtää, tukea ja kuunnella. En ole myöskään tämän jälkeen pahemmin kehdannut vaivata omilla ongelmillani. Miten olisin voinutkaan, kun en ole jaksanut nähdä ja pitää yhteyttä? En oikeastaan tiedä vieläkään, miten saan tulevaisuudessa repäistyä itselleni aikaa itselleni ja ystävilleni, mutta minun taitaa olla pakko oppia se taito; itseni ja muiden vuoksi.

Jo pitkään kehoni on kertonut minulle tarvitsevansa lepoa. Olen kuullut sen kyllä, mutta puskenut siitä huolimatta eteenpäin. En ole osannut muuttaa asioita paremmiksi. Lisäksi varsinkaan parisuhde ei ole pelkästään musta kiinni, mutta sen suhteen mun on kyllä tehtävä töitä oman pään kanssa. Oma onni kun ei saisi olla niin paljon toisesta kiinni, lisäksi pitäisi ehkä opetella ymmärtämään, että sen toisen onni ei ole mun vastuulla. Saatan toki olla ainut, joka kuvittelee sen olevan.

Jalkapohjani ja niveleni särkevät niin, etten halua töiden ulkopuolella seistä tai kävellä yhtään ylimääräistä sekuntia. Koiran kanssa lenkille lähteminen tuntuu raskaalta ja vastenmieliseltä. Raajani puutuvat ja olen huomannut kärsiväni ajoittain uupumuksesta. Välttelen kaikkea ja sitten tunnen huonoa omaatuntoa. Toisaalta tiedän, että paikoilleen jääminen ei ratkaise tilannetta. Se päinvastoin vain pahenee, mutta mikä olisi oikea tapa pysyä liikkeessä? Mitä voi tehdä silloin, kun pelkkä jalkapohjan alustaansa koskeminen sattuu niin paljon, että ne yrittää aina pönkätä ilmaan?