TÄRKEÄT

Juuri nyt minua lohduttaa katsoa näitä elokuun lopussa otettuja kuvia. Kaipaan kuvien itsevarmaa itseäni. En tarkoita, että olisin varsinaisesti yhtään sen vähemmän itsevarma kuin tuolloinkaan, mutta tällä hetkellä olen siirtymävaiheessa. Opettelen päästämään irti. Olemaan yksin. Siis ilman miestä, koska enhän minä muussa mielessä suinkaan ole yksin. Minulla ei ole tuhottomasti tuttuja. En voi lähteä kaupungille luottaen, että törmäisin siellä tuttuun. En kuitenkaan edes kaipaa sellaista. Minulla on ne läheiset ystävät, joille voin kertoa asioitani. Vaikka tärkein ihmiseni asuu 100 km päässä itsestäni, tiedän tavoittavani hänet aina. Saan lohtua myös etänä, koska telepatiamme toimii niin hyvin. Hän on pikkusiskoni, joka muuten on ottanut nämä upeat kuvatkin. Yhdessä olemme voittaneet monia haasteita ja tulemme ylittämään kaikki tiellemme asetetut esteet.

Myös äiti lukeutuu tärkeisiin ihmisiini. Välimme ovat olleet joskus hankalat. Kun olin siinä suunnilleen 15, elämässäni tapahtui radikaaleja muutoksia. Masennuin. Osasta syytin äitiä, koin ettei hänellä ollut minulle aikaa. Mielestäni hän kohteli minua törkeästi. Ei antanut minun olla teini vaan taantui itsekin teiniksi. Lopulta sain avun kuitenkin juuri äidiltäni, joka kysyi haluaisinko saada apua olooni. Minun masennukseni hoitoon riitti terapiassa käynti kerran viikossa. Tällä hetkellä tulen äitini kanssa erittäin hyvin toimeen ja puhumme asioista avoimesti. Olemme oppineet, että vaikeneminen ei todella ole kultaa. Anteeksi pyyntö ja rakastan sinua ovat.

Pikkuveli <3 Meidän välimme eivät koskaan ole olleet varsinaisesti huonot, mutta muutettuani pois kotoa, olen huomannut suhteemme syventyneen. On ihanaa kuulla äidiltä hänen kyselevän tulenko viikonlopuksi kotiin. Juttelemme asioista yhdessä ja teemme asioita yhdessä. (puiden kantamista, koirien ulkoilutusta..) Joskus lauantaiaamuisin on kiva kömpiä pikkuveljen viereen, kun pitäisi herättää se. No eipähän nukahda uudelleen, kun minä siinä vieressä kälkätän!

Isoäiti, hän on minulle todella läheinen. Hänen kanssaan voimme puhua kaikesta. Siis kaikesta. Myös seksistä. Ja me myös puhumme kaikesta. Molemmat tiedämme myös, että omia sanomisia ei tarvitse varoa, emme loukkaannu verisesti toistemme sammakoista, vaikka sellainen onkin suvussa ikäänkuin tapana. Hänen luokseen on mukava mennä käymään. On mukavaa kuunnella tarinoita vanhoista ajoista ja juttuja vähän uudemmistakin asioista. Ja ne piparit! <3

Aika perhekeskeistä? Ehkä mutta hyvä niin. On ihanaa tulla toimeen koko perheen kanssa. Toki minunkin perheessäni on aikamoisiakin haasteita, mutta ei niistä sen enempää.

Toki minulla on ystäviä myös perheen ulkopuolelta. Koulusta, tallilta, lapsuudesta, srk:n leireiltä…

Kaikkien kanssa en ole pitänyt tarpeeksi aktiivisesti yhteyttä, enkä pidä vieläkään. Olen siinä huono. On kuitenkin ihanaa huomata, miten ne oikeasti tärkeät ihmiset pysyvät läheisinä, vaikka ei tavattaisi kuin pari kertaa vuodessa. Miten juttua voi jatkaa siitä mihin viimeksi jäätiin ja päivitellä, miten aika kuluu nopeasti. Luvata, että seuraavaan tapaamiseen ei kyllä mene puolta vuotta! Ja menee kuitenkin, mutta se ei haittaa. Välit eivät viilene, tietää toisen olevan valmiina auttamaan, kun hätä on suurin. Haluaisin eritellä tähän muitakin ihmisiä, mutta tyydyn kuitenkin sanomaan sen heille suoraan, koska en pystyisi jokaisesta kirjoittamaan kappaleellista. Tai pystyisin, mutta teksti olisi pienen kirjan mittainen. Kaikki joita tämä teksti koskee tietävät sen kyllä, jos sattuvat joskus lukemaan.

Viimeisenä, muttei vähäisimpänä, ovat tietysti rakkaat eläimeni. Manteli, joka tosin viettää aikaansa maalla äitini luona ja kissat, jotka kulkevat mukanani lähes aina <3

Ps. kivat rusketusrajat :D