Olen koulutukseltani kasvatustieteen maisteri ja työskennellyt erilaisissa opettajan työtehtävissä nelisen vuotta valmistumiseni jälkeen. Vuoden 2017 syksynä aloitin työt kieli- ja kulttuuriryhmien opettajana espoolaisessa koulussa, jossa opetin siis suomen kieltä maahanmuuttajataustaisille oppilaille. Samaan aikaan aloitin Suomi toisena kielenä ja kirjallisuus -opinnot Jyväskylän avoimessa yliopistossa. Opintojen ja töiden yhteensovitus oli kieltämättä raskasta, mutta olin niistä aivan innoissani; tahdoin kovasti oppia lisää ja koin, että opinnot tukivat käytännön työtäni hyvällä tavalla.

Parin kuukauden puurtamisen jälkeen aloin kuitenkin olla aivan loppu. Kärsin unettomuudesta, sain ahdistus- ja paniikkikohtauksia, ja muutaman vuoden ajan hiljaa pysynyt masennus alkoi taas nostaa päätään. Tuntui, ettei minulla ollut voimavaroja elää normaalia arkeani; käydä töissä, opiskella, urheilla, katsoa illalla Netflixiä sohvalla poikaystäväni kanssa, tavata kavereita ja juhlia silloin tällöin. Koin jatkuvaa uupumuksen ja väsymyksen tunnetta, kärsin viikoittain migreenistä ja aloin myös saada rytmihäiriöitä. En palautunut urheilusuorituksista normaalisti, vaan kroppani kävi täysin ylikierroksilla. Lopulta ihonikin alkoi reagoida kroppani jatkuvaan stressitilaan ja hiuksia tippui päästä monta kourallista päivässä. Näin jälkikäteen kaikki tämä kuulostaa aivan älyttömältä enkä voi ymmärtää, miten hälytyskellot eivät soineet päässäni kovempaa ja huutaneet: ”Senkin hullu, relaa vähän!!”

Mutta enhän minä relannut, tietenkään. Olin TOTTUNUT siihen, että koko ajan johonkin kolottaa tai sattuu. Että eihän sellainen VOI olla normaalia, jos MIKÄÄN paikka ei ole kipeänä tai jos koen itseni rentoutuneeksi. Ei sellainen tullut kuuloonkaan! Olin täysin unohtanut, miltä hyvä olotila ruumiissa tuntuu – epänormaalista oli ajan saatossa tullut minulle normaalia.

Eiväthän nuo kaikki oireet tulleet minulle tietenkään samalla kertaa. Hiljaahan ne hiipivät, pienet pirulaiset, tulivat aivan puskista, häiritsivät hetken ja menivät sitten vähäksi aikaa pois antaen jollekin toiselle oireelle tilaa puhjeta. Siksi en ehkä siinä tilanteessa ymmärtänyt, mitä oikein oli tekeillä. Kaikki oli niin sekavaa ja oireet niin epämääräisiä, etten kerta kaikkiaan keksinyt, mikä ihme minua vaivasi. Eikä ihmekään, sillä eivät nimittäin keksineet monet lääkäritkään (kuten myöhemmin saatte tietää).  

Koska kaikki arkinenkin tekeminen tuntui vaativan ylimääräisiä ponnistuksia, ryhdyin karsimaan asioita, jotta jaksaisin suoriutua edes kaikesta pakollisesta. Lopetin urheilemisen lähes kokonaan, näin kavereita enää tosi harvoin, en käynyt baareissa tai juhlinut lainkaan. Jumittauduin työpäivien jälkeen kirjoittamaan opintoihini kuuluvia esseitä tai lukemaan tenttikirjoja, eikä minulla ollut mitään sosiaalista elämää. Poikaystäväänikään en juuri huomioinut, mikä tuntui jo silloin (ja tuntuu vieläkin!) ihan kamalalta laiminlyönniltä. Mutta minä en jaksanut. YHTÄÄN MITÄÄN.

Tekemisten karsiminen ei kuitenkaan auttanut. Pikku hiljaa muutuin itsellenikin aivan vieraaksi ihmiseksi. Kai tämä muutosprosessi oli ollut käynnissä jo edelliseltä keväältä asti, nyt kun jälkikäteen oikein mietin, mutta varsinaisen huippunsa se saavutti viime syksynä.  Lopulta kroppani sitten sanoikin itsensä irti ja yhtenä aamuna huomasin, etten enää jaksanut nousta sängystä ylös. Olin antanut kaikkeni ja nyt olin aivan loppu. 

Soitin töihin, etten ole työkunnossa, sillä minulle oli tietysti puhjennut vyöruusu kaikkien muiden oireitten seuraksi (lol). Olin niin väsynyt, etten jaksanut edes suihkussa käydä, mutta sain kuitenkin mieheni kannustamana soitettua itselleni lääkäriajan terveyskeskukseen. Tästä alkoi monen kuukauden sairausloma ja toipuminen, joka minulla on edelleen kesken. Matkan varrella olen ravannut lukuisissa verikokeissa, käynyt kilpirauhasen ultrassa (jonka löydöksenä oli monikyhmystruuma), täyttänyt kymmeniä mielialahäiriötestejä, ahdistuskyselyjä ja ehtinyt jo luulla sairastavani kaksisuuntaista mielialahäiriötä. Tässä ohella olen toki lääkinnyt itseäni jos minkäkin laisilla pillereillä, mutta niistäkin lisää myöhemmin.

Kaiken aikaa mukanani ovat kulkeneet myös ne kaikista merkittävimmät ja epämääräisimmät eli vatsaoireet, joista olen kärsinyt viimeiset kuusi vuotta. Kaiken sairastelun myötä tein viime keväällä paaston, jonka jälkeen huomasin itsestäni tulevan ulos mitä kummallisempia örkkejä ja mönkijöitä (SOS!!!!). Hetken päästä ärtyneen suolen oireyhtymään luokitellut vatsaoireeni saivatkin rinnalleen diagnoosin amebasta nimeltään Dientamoeba fragilis. Nyt sitten parhaillani yritän päästä tästä parasiitistä eroon ja se, jos mikä, on ollut tuskainen polku.

Nyt, kun olen päällisin puolin avannut sairaushistoriaani, voin seuraavaksi kuvata tarkemmin tämänhetkistä tilaani eli taisteluani amebaa vastaan (vittujee). Kirjoitan niistä seuraavalla kerralla. Ihan ensimmäisessä postauksessani avaan hieman vatsaoireitteni alkuhetkiä, ja palaan näihin oireisiin varmasti vielä monesti. 

Lopuksi vielä sinulle, joka kärsit jostain elämänlaatuasi MERKITSEVÄSTI häiritsevästä sairaudesta tai sen oireesta, haluan antaa ohjeen; ÄLÄ KOSKAAN luovuta!!! Älä ikinä. Jos et löydä lääkäriä, joka ymmärtää, kuuntelee ja yrittää auttaa sinua, varaa aika seuraavalle. Ja sitä seuraavalle. Ja ehkä vielä sitäkin seuraavalle. Ota selvää, kuka lääkäri voisi osata helpottaa juuri sinun oireitasi (netistä löytyy hurjasti apuja tähän!) ja varaa tälle lääkärille aika, vaikka se maksaisi mitä. Äläkä kuuntele niitä ihmisiä, jotka vähättelevät vointiasi tai ottavat väsymykseesi kantaa esim. seuraavalla repliikillä: ”Jos kysytään keneltä tahansa, niin kyllähän KAIKKI tuntee itsensä väsyneiksi tähän aikaan vuodesta”. (Jeppjepp, näin sanoi minulle eräs työterveyslääkäri, kun hänelle uupumuksestani kerroin.) Sen sijaan LUOTA ITSEESI. Vain sinä itse voit loppujen lopuksi tietää, onko kroppasi kunnossa.

-Katri Emilia