Tiedätkö, kuinka vähän tiedät?

Onnellisia ovat ne, jotka eivät tiedä, että eivät tiedä. Tutkimusta tehdessä huomaa, että mitä enemmän lukee ja kerää itselleen tietoa, sitä nopeammin kasvaa kamala tunne siitä, miten vähän itse asiassa tietääkään. Maailmassa on liikaa asioita, joita haluaisin osata ja tietää, mutta aika ja aivokapasiteetti eivät vaan riitä!

mcqueenshoes_oct7_01.jpg

Eikä kun hetkinen: Minun aikani ja aivokapasiteettini eivät riitä. Nyt voisi väittää, että en ole kateellinen ja vertaan itseäni vain itseeni. Paskat, ihme tekopyhää hienostelua. Olen suunnattoman ärsyyntynyt siitä, että maailmassa täytyy olla ihmisiä jotka ovat viisaampia ja älykkäämpiä kuin minä. Viisaampia siinä mielessä, että heillä on päässään enemmän, laajempaa ja syvällisempää tietoa kuin minulla. Älykkäämpiä siinä, että osaavat yhdistellä, kehitellä, analysoida ja kaikkien argumentaation sääntöjen mukaan kritisoida tietoa.

Tunteja ei saa päiviinsä lisää, siispä ainoa tapa korjata ajanpuutetta on tulla tehokkaammaksi lukijaksi ja tiedon omaksujaksi. Olen ollut lukutaitoinen kohta 23 vuotta, enkä vieläkään ole tarpeeksi nopea*. Joskus syytän myös yli 15 vuotta jatkunutta päihteidenkäyttöä siitä, että aivosolut eivät siirrä tietoa enää niin vikkelään kuin joskus pienenä. Opiskelu- ja lukutekniikoita on kehitelty maailman sivuun ja internet on niitä pullollaan. Kukahan vielä tulisi viereen seisomaan ja vahtimaan, että vielä käyttäisin näitä tekniikoita ja käyttäisin niitä oikein?

Käyn juurikin jatko-opintokurssia, jota pitää lähes jumalasta seuraava nainen. (En kuulu kirkkokerhoon, joten saan käyttää hyvin löyhästi sanaa ”jumala”.) Tämä nainen on tehnyt maailman parhaan väitöskirjan (ihan oikeasti, ei ole vaan minun liioitteluani), tehnyt sen nuorempana kuin mitä minä olen nyt, julkaissut artikkelin, jota on viitattu ~1000 muussa artikkelissa, työskennellyt ”meidän alan” maailman arvostetuimmassa yrityksessä, asuu lämpimällä leveyspiirillä ja on vielä kaikenlisäksi nätti ja kahden lapsen äiti. Lapsista en ole suoranaisesti kateellinen, mutta siitä kyllä, että kyseessä on kyllä selvästikin MILF parhaasta päästä. Kateuttani hieman lievitti se, että tämä henkilö paljasti olevansa dead line driven ja aloittavansa kaikki työnsä aina liian myöhään ja siksi tekevänsä niitä viimeisinä päivinä yötä päivää täydellisen ahdistuksen vallassa. Hei, ihan kun mun elämästä!

Jos aina on olemassa joku, joka on minua parempi, sehän tarkoittaa sitä, että en ole koskaan missään paras. Voisiko maailmassa silti olla edes yksi asia, jossa olen maailman paras? Siksi tässä maailmassa tehdään väitöskirjoja. Tutkijat (lue: epätoivoiset narsistit) etsivät jotakin todella kapeaa erikoistumisaluetta, johon laittavat kaiken aikansa ja tarmonsa monen vuoden ajan. Tämän jälkeen pitäisi voida perustellusti sanoa, että tietää aiheestaan maailmassa eniten. Kunnes tulee joku paskapää kiva ihminen, joka tutkii aihettani pidemmälle ja kävelee (korkeammilla**) korkkareilla ylitseni.

-L

* Voitin ala-asteella jonkun lukunopeuskilpailun. Tietenkin minua syytetiin huijauksesta, että en oikeasti muka lukenut joka sanaa sivulla. No kylläpäs luinpas, muistin vielä hyvin tarkkaan tekstin sisällönkin. Takana loistava tulevaisuus siis.

** Joku sanoi mulle kerran, että yli 170 cm pitkien naisten ei pitäisi saada käyttää yli 10 cm korkokenkiä. Eli se, että kenkäkaappini antimilla pystyyn nostamaan pääni yli 190 cm korkeuteen on asia johon moni ei pysty. (Kuvan kengät: Alexander McQueen / Lady Gagan Bad Romance-videon tyyliin. Työkaverini on sanonut, että heti kun hänen väitöskirjansa on valmis, hän lähtee Lontooseen tyhjän matkalaukun kanssa ostamaan kenkiä. Mä kans, ja tollaset kiitos!)

Suhteet Oma elämä Mieli Opiskelu

Akateeminen vapaus: lätkäfinaalin jälkeen klo 11 töihin

latkaa.jpg

Tutkijan urani aikana olen aina vaan enemmän ja enemmän rakastunut akateemiseen vapauteen. Jo aikanaan työhaastattelussa tuleva pomoni (yksi niistä kolmesta) sanoi, että hänelle on aika sama missä ja milloin työni teen, kunhan teen.

Nukuin viime vuonna tokalla työviikollani pommiin ja ehdin töihin vasta puolilta päivin. Työkaveri ei reagoinut ”kahdeksasta neljään” -työajoista hieman poikkeavaan saapumisaikaani juuri mitenkään ja kysyi lakonisesti lähdenkö samantien syömään hänen kanssaan. Silloin viimeistään tajusin, että pomo oli ollut tosissaan. Jos ei ole palaveria tai muuta sovittua, ketään ei kiinnosta monelta olet töissä.

Tällaisina aamuina akateeminen vapaus nousee arvoon arvaamattomaan. Katsoin eilen matsin, join ekan erän aikana pari bisseä, 1-0 tilanteen  jälkeen hermorauniona yhden kaksi lasia konjakkia, 1-3 tilanteen jälkeen huumassa lasin kuoharia ja toisen joskus viidennen ja kuudennen maalin välissä. Sanomattakin selvää, että kun viimeiset annokset otettiin puolen yön aikaan, rouhea aamutunnelma oli väistämätön. Löin vielä lisää vettä myllyyn, ja kävelin kaverin kisastudiolta kotiin, luonnollisesti nakkikioskin kautta. Aikaa meni varmaan 45 minuuttia, koska piti välillä pysähtyä huutelemaan ohiajaville autoille ja niistä roikkuville Suomen lipun heiluttajille. Kansaa oli kaduilla ja ratikkapysäkkien katoilla. Kadunlakaisukoneen kyljäessäkin roikkui ”arvokkaasti” Suomen lippu. Lopullinen päätyynyyn-aikani oli joskus puoli kolmelta (Facebookin tsekkaus kesti aika kauan, piti myös sitten väkisin kommentoida ainakin kymmentä lätkäaiheista statuspäivitystä.).

Eli ei siis paljon kiinnostanut tulla töihin kahdeksaksi. No, heräsin ysiltä, rauhassa kokkailin herkkuaamupalaa ja mietin varmaan puoli tuntia vaatekaapin edessä, mitä sinivalkoista laitan päälle töihin (aika pöljää touhua, mutta nyt on koko kansa sekaisin, eli menköön tämän kerran). Epäilin kyllä jo silloin heikkoa tämän päivän osanottoa täällä toimistolla, jolloin teemavaatetus ei saisi ansaistsemaansa yleisön huomiota. Arvasin oikein, hiljaista pitelee.

Helsingin keskustan eilisyön ihmispaljoudesta päätellen aika moni muukin on tänään etäpäivällä, saikulla, saldovapaalla, rokulilla…mitä näitä nyt on. Mullepas tämä onkin täysin normaalia! Työteho on kyllä melko onneton. Yritin kirjoittaa, mutta englannin kieli ei tällaisena päivänä onnistu, eikä ole Suomi-on-uusi-maailmanparasmestari-patriotismin mukaistakaan. Mutta koska aina ja joka päivä olisi hyvä kirjoittaa edes jotain, kirjoitan nyt sitten tätä. Kyllä tämäkin työhön liittyy! Eikä edes omatunto paina. No ehkä vähän kyllä, mullahan on erittäin korkea moraali.. Kuitenkin eilinen työnteko – kirjoitin yhtä artikkelia muutaman tunnin – kuittaa tämän päivän löysäilyn. Pelin suhteen olin kyllä sen verran skeptinen kirjoittamisen aikaan, että en kyllä ennakoinut tämän päivän tilannetta ja olotilaa. Kirjoitin, koska deadline oli eilen. Dokkarin sisältäneen sähköpostin lähetysaika oli 21.08. Muista pyhittää lepopäivä my ass. Akateeminen vapaus tarkoittaa myös vapaapäivien* uhraamista työasioille. Kutsumus, tuo rakas ystäväni.

Onneksi voi jatkaa päivän lööbailulinjaa, ja lähteä ajoissa kotiin. Pitää ehkä askarrella itse tyynyliinasta oma Suomen lippu. Varmaan ovat jo kaupoista loppuneet. Torilla tavataan**, eiks niin?

-L

(Sori suttuinen kuva. Minä heiluin, kännykkä heilui, autot heilui, ihmiset autoissa ja ratikkapysäkin katolla heilui, joten tämä on parasta, mitä näillä tekijöillä sai aikaan. Tunnelma oli kuten kuvakin: sekava.)

* Miksi deadlinet laitetaan lähes aina sunnuntaille? Kuka muka saa mitään valmiiksi jo perjantaina? Mulla menee aina sunnuntait viimeiseen viilaukseen, koska asenteeni asiaan on se, että viimeiseen asti korjaillaan, viilaillaan ja parannetaan, jotta voi sanoa tehneensä kaikkensa. Voisiko yleisen deadline-standardin asettaa vaikka torstaille?

** Kaiken vastakkainasettelun ajan, persuvastaisten mielenosoitusten, ”yritysjohtajat on ahnetta eliittiä-” ja ”minun veromarkat menee mustille miehille ja se on epäreilua”-kansan segregaation keskellä tällainen, lähes koko Suomen yhdistävä tapaus tulee kreivin aikaan. Kiitos jellonat, jos tällä saadaan edes ripaus lisää yhteiskuntarauhaa, edes hetkeksi.

Suhteet Oma elämä Raha Ajattelin tänään