Matkailua maineeseen! (Ei sis.mammonaa)

Ihannetilanteessa talvisin tämän alan tutkija istuu sisällä ja kirjoittaa, kesäisin reissaa ympäri palloa jakamassa ilosanomaa kaikille maailman kansoille.

Tutkijan työn hedelmiä putoilee puista toisinaan. Joko jokin kansainvälinen konferenssi hyväksyy tutkimusta koskavan artikkelin esiteltäväksi näihin tapahtumiin, joissa tietyn tutkimusalueen nimeen vannovat kokoontuvat muutamaksi päiväksi yhteen, johonkin  kaupunkiin jossakin päin palloa, ja lyövät viisaita päitään yhteen saadakseen maailmaan tai ainakin omaan maailmaansa lisää tolkkua. Tai sitten artikkeli hyväksytään julkaistavaksi tieteellisessä lehdessä. Näiden kahden merkittävin ero on julkisuuden asteessa. Konferenssissa asian kuulee ”sisäpiirin jengi”, mutta lehti on koko maailman luettavissa. Googleen vaan kirjoittajan nimi*, ja kas kummaa kun löytyy linkki, ja sen takaa artikkelin tiivistelmä. Koko jutun lukeminen tietenkin maksaa, ja tästä rahasta kirjoittajalle ei tule pennikään. Kutsumus, katsokaas.

Tieto siitä, että ensimmäinen ikinä kirjoittamani tutkimusartikkeli on hyväksytty konferenssiin esitettäväksi, oli ammatillisesti palkitseva ja toisaalta huojentava. Kuukausien työ, kesällä ja talvella aiheen parissa, kirjojen ja muun julkaistun materiaalin läpi kahlaaminen, ihmisten haastatteleminen, ajatusten pyörittely, kirjoittamisen tuska…ei ollut ihan turhaa. Koska kyllä niitä artikkeleja hylätäänkin, tässäkin tapauksessa suunnilleen puolet, mutta omani läpäisi seulan.

Sen sijaan sähköposti konferenssin järjestäjältä, pudotti (lähes kirjaimellisesti, enkä edes liioittele) tuolilta. Onnea vaan, artikkelinne on valittu konferenssin parhaiden joukkoon, ja siispä se tullaan julkaisemaan konferenssin jälkeen erään lehden erikoisnumerossa. Sisäinen ääni huutaa: ”Siis mitäh?! Millä ihmeen perusteella? Etteks te tajua, että en mä tätä vielä kunnolla osaa? Osan ajasta oon ihan kujalla!” Taas kerran, olisi ehkä syytä käyttäytyä niin, kuin tämä olisi ihan normaalia, ei mitenkään yllättävää. ”Kyllä mä tiesin koko ajan, että tää mun artikkeli on maailman parasta settiä.” No ei, nuoren tutkijan on syytä pysyä nöyränä. Sitten, kun ensimmäisen kerran joku toinen tutkija siteeraa artikkeliani, on kyllä aihetta juhlaan. Tänä aikana tieteellisiä lehtiä on pilvin pimein** ja artikkeleita julkaistaan roppakaupalla. Monia niistä ei juuri kukaan koskaan lue, jos aihe ei ole kiinnostava, tuo kovin paljon uutta tietoa tai kirjoittajan nimi ja yliopisto ei ole tuttu. Kehtaan melkein väittää, että muissa osa-alueissa olen melko vahvoilla, paitsi omassa nimessäni.

Konferenssin toinen hienous on tietenkin matkustelu. Mietin jo kerran, että ehkä siksi ne järjestetään ties missä kaupungissa, aina eri puolilla maailmaa, jotta tutkijat saisivat työsuhde-etuina kivoja reissuja kaukaisiin maihin. Nytkin edessä on pitkä lentomatka ja aikaero, jonka pelkään sekoittavan pääni ja ruumiini niin, että oman presiksen kohdalla saan jonkun megamigreenisekoboltsikohtauksen ja 15 minutes of researcher-fame on ohi. Tilannetta pystyy ehkä vielä paikkaamaan perinteisillä illallisilla, joissa sitten tapahtuu toinen tärkeä osa konferensseista. Syödään, juodaan ja pyritään tutustumaan niihin mahdollisimman koviin sälleihin, oman alan guruihin ja kertomaan heille tutkimuksesta, jota itse tekee. Tavoitteena sitten saada tehtyä yhteistä tutkimusta heidän kanssaan, joko sähköpostiperiaatteella tai jopa vierailu kumminpäin tahansa, toisen kotiyliopistoon. Tässäkin tilanteessa, ehkä lähempänä päiväntasaajaa sijaitsevat yliopistot ovat kovaa valuuttaa… Täytyy tarkkaan selvittää konferenssiin osallistuvien tutkijoiden yliopistojen sijaintipaikkojen säädiagrammit.

-L

*Koska maailmassa on aika monia John Smithejä ja Anna Joneseja, suuri osa – erityisesti lontoota puhuvista tutkijoista laittaa etu- ja sukunimiensä väliin toisen ja kolmannen nimen alkukirjaimia, ehkäpä ”mitä enemmän, sitä hienompaa” -periaatteella. Suomalaisia nimiä on onneksi niin vähän, että ainakaan omani ei ole tullut vastaan aika ekstensiivisellä googlauksella. Eiköhän se mun nimeni ole joka tapauksessa vaikea lausuttava kaikille muille, paitsi suomalaisille tutkijoille.

**Lehtien määrän vuoksi, niitä tietenkin luokitellaan, ja julkaisu ”huippulehdissä” on tietenkin helvetisti hienompaa, kuin sitten niissä muissa. Vertaa vaikka Hesarin Kuukausiliitettä, ja sitten niitä, joihin lukijat saavat lähettää suttuisia kännykkäkamerakuvia pussaavista julkkiksista. Toivottavasti se, jossa oma artikkelini julkaistaan, on lähempänä Kuukausiliitettä.