Sekavia tunteita raskaudesta, imetyksestä ja äitiydestä
Lapsi on vielä kipeänä, mutta päivisin onneksi hyväntuulisena ja touhukkaana. Öisin onkin sitten hankalampaa, kun nenä on tukossa, räkä valuu kurkkuun ja alkaa yskittämään. Nyt olemme joutuneet niistämään Lapsen nenän kerran tai kaksi yössä. Lapsi vihaa koko touhua ja tarvitaan molemmat vanhemmat pitelemään häntä paikoillaan, että toinen saa samalla imetyksi räät pienistä rööreistä nenäfriidalla. Niistämistilanne on kamala. Onneksi niistäminen kuitenkin auttaa ja Lapsen on taas helpompi nukkua. Tänään jätimme vielä isotädin hautajaiset väliin, kun ei tuntunut kohtuulliselta lähteä raahaamaan puolikuntoista Lasta päiväksi Lahteen.
Itselläni on meneillään alkuraskauden huonoimmat olot. Viime raskaudessa huonoimpia oloja kesti parisen viikoa, joten toivottavasti nytkin olo paranee viimeistään viikon kuluttua. Väsyttää, kuvottaa eikä ruoka oikein maistuisi, samalla kun koko ajan on järkyttävä nälkä. En tykkää. Eilenkin menin yhtä aikaa Lapsen kanssa nukkumaan, kun en vaan jaksanut sitä huonon olon kanssa olemista. Hyvät unet myös auttavat vähentäen pahoinvointia. Eiliseen väsähdykeen vaikutti varmasti myös torstainen työilta lastentanssin parissa, mikä normaalistikin vaikuttaa seuraavaan päivään väsymyksenä. Aamupäivällä otettiin vielä raskauteen liittyvät verikokeet ja kävin Lapsi kärryissä asioilla. Sitten olikin jo niin nälkä, että alkoi pyörryttää. Namaskaarin seisova pöytä pelasti.
Meillä oli tämän raskauden ensimmäinen neuvolakäynti joitakin viikkoja sitten. Päästiin paikalle koko perhe, Lapsi leikki Miehen kanssa lattialla ja minä löpisin terkkarin kanssa. Lopuksi Lapsi sai yksivuotisrokotteista kaksi, MPR(kö se nyt oli) jäi toiselle kertaa. Ei ole tullut neuvolakäynnistä kirjoitettua, kun en yleensä niistä mittauslukemista siellä sen enempää perusta muuta kuin, että onko kaikki kunnossa. Pari erikoisuutta jäi mieleen: hemoglobiinini oli terkkarin mukaan hyvä (125), mutta itselleni matala, kun viime raskauden lopussakin se oli päälle 140. Toisekseen verenpaineeni oli matala, 105/63, kun edellisen raskauden alussa se oli ollut 122 ja jotain. Terkkari kysyi, onko meillä ollut elämäntapamuutoksia. No, sen verran on ollut, että Lapsen alettua sormiruokailla olemme koko perhe syöneet suolatonta ruokaa, johon tarpeen mukaan aikuiset ovat lisänneet suolaa omaan annokseensa. Ilmeisesti suolattomuus on siis vaikuttanut noin paljon!
Muutoin neuvolakäynnillä lähinnä juteltiin, että tuttua hommaa, mutta miten koen jaksamisen, saanko levättyä esikoisen kanssa, onko meillä tukiverkkoja, kaipaanko imetysneuvontaa jne. Syy, miksi aloin koko neuvolakäynnistä kirjoittamaan, on imetysasiat. Nimittäin neuvolakäynnin aikaan imetin Lasta vielä kaksi kertaa päivässä, ja neuvolassa suositeltiin lopettamaan imetys ensimmäisen raskauskolmanneksen aikana. Suositus perustuu prolaktiinihormoonin vaikutuksiin, eli imetys voi aiheuttaa supistelua. Siis, voi, ei välttämättä aiheuta. Mutta. Olen kuullut monilta, ettei heitä ole neuvottu lopettamaan imetystä, ainoastaan tarkkailemaan omaa jaksamista. Imetystukilistalla sanotaan, että ”terve ja hyvinravittu nainen voi halutessaan jatkaa imetystä koko raskauden ajan, kun raskaus sujuu normaalisti”. Neuvola ei kokemuksieni ja kuulemani mukaan ole mikään imetysasiantuntijuuden mekka, joten suhtaudun näihin neuvolasta saatuihin lopetusohjeisiin varauksella. Silti, kumma kyllä, mieleen jää neuvolan ohjeista aina epäilys, pitäisikö sittenkin noudattaa saatua ohjetta. Että jos sittenkin sattuu jotakin, alkaa supistella, tulee keskenmeno… Olin jo ennen omaa neuvolakäyntiä kuullut, että ystävää oli neuvottu myös lopettamaan imetys, ja tällöin vähensin imetyksiä vähitellen kahteen päivässä.
Suunnitelmissani ei suinkaan ollut imettää koko raskauden ajan eikä varsinkaan imettää kahta eri-ikäistä lasta yhtä aikaa. Ilman raskautta olisin vielä ehdottomasti jatkanut imetystä jonkin aikaa. Tuossa vaiheessa Lapsikin vielä osoitteli etenkin iltaisin rintamustani ja vaati tissipalvelua. Imetys oli ihana yhteinen rauhoittumishetki, ja ajattelen, että lapselle on yleisesti ottaen hyväksi saada äidinmaitoa ja sen tuomia vasta-aineita pidempäänkin kuin vähän reilun vuoden ikäiseksi. Maailmanlaajuinen imetyssuosituskin on, että lapsia imetettäisiin kaksivuotiaaksi asti. Suomessa tuntuu, että yli yksivuotiaan imetystä usein jotenkin vähätellään ja lehmänmaidon ajatellaan olevan ihan yhtä hyvä kuin äidinmaidon.
No miksi sitten puhun imetyshetkistä menneessä muodossa? En ole vielä lopettanut imetystä, mutta nyt tuntuu siltä, ettei Lapsi enää sitä kaipaa. Tai ehkä maito maistuu erilaiselta tai sitä ei enää tule kovin paljon. Imetin häntä juuri äsken ennen päiväunia, ja Lapsi kyllä ilahtui tissin näkemisestä ja otti muutamat imut, mutta siihen se jäi. Parina edellisenä iltanakaan en ole imettänyt häntä, kun olen ollut muualla ja Mies on hoitanut iltatoimet. Vaikka en ole tietoisesti lopettanut imetystä, Lapsi ehkä on. Ja äidillä on todella haikea olo ja suorastaan itkettää. Lapsen sairastuminen imetyksen vähennyttyä ei yhtään lohduta sekään – olisivatko minun vasta-aineeni voineet suojata Lapsen tältäkin flunssalta? Eikä hän edes juo vielä maitoa riittävästi, joten piti ostaa kalkkitabletteja. En oikein koe olevani vielä valmis tähän lopetukseen. Olisin mielelläni pitänyt Lapsen vielä vauvanani jonkin aikaa… Ja tämä on näitä ristiriitoja, jotka ovat mielessä raskauden ja toisen vauvan tulemisen suhteen. Vienkö jotain pois Lapselta jo nyt, koska toinen lapsi on tulossa? Jääkö hän jostain paitsi, kun tulee toinen pienempi tarvitsemaan hoitoa ja huomiota? Miten äidin pienestä vauvasta voi olla tulossa isosisko?
Ja samalla kertaa kasvaa jo rakkaus uutta lasta kohtaan. Vatsa pullottaa jonkin verran, eniten vielä turvotuksen vuoksi, mutta kyllä se kohtukin jo alkaa puskea ylös- ja ulospäin. Vatsaa jomottelee jatkuvasti, kun kohtu kasvaa. Np-ultraan on vielä vajaa kaksi viikkoa, joten kävin torstaina avoneuvolassa kuunteluttamassa, josko vauvan sydänäänet saataisiin kuuluviin. Raskausviikkoja oli silloin 10+6 ja oli suuri mahdollisuus, ettei ääniä kuuluisi, joten suhtauduin käyntiin niin, että ehkä saamme hyviä uutisia ja voimme hengähtää, ehkä ei vielä ääniä kuulu eikä voi todeta mitään suuntaan eikä toiseen. Eikä niitä ääniä sitten saatukaan kuuluviin. Kuulimme kuitenkin istukan ääniä, yhden kopsauksen, jonka terkkari arveli olevan vauvan liike, ja terkkari oli myös kuulevinaan jotain kaikuja, jotka olisivat voineet olla vauvan sydänäänistä. Varmuutta sykkivästä sydämestä ei silti saatu. Nämä voimistuneet raskausoireet ja nuo muutama elävään olentoon viittaava ääni kuitenkin rohkaisevat – kyllä siellä varmasti joku pieni on kasvamassa. Pian pääsemme ultraan näkemään hänet, ja kohta alan varmaaankin jo tuntea liikkeitäkin.