Sitä sun tätä vaiherikkaan viikon kuulumista
Kirjoitustauko, syynä työviikko, väsymys ja vatsatauti. Yöks tuolle viimeiselle. Nyt alkaa voimat palata, mutta sitten onkin ollut kiva puuhata Lapsen kanssa kun olen taas jaksanut. Joten nyt tätä tekstiäkin sitten!
Viime viikolla olin töissä maanantaista torstaihin, ja torstaina oli vielä toinen työ perään eli viikoittainen lastentanssinopetusilta. Viikko meni hyvin: työ tanssiresidenssissä vanhainkodin osastolla oli mielenkiintoista ja kivaa, Lapsi viihtyi loistavasti mummon kanssa kotona ja pitkän torstaityöpäivänkin jaksoin ihan kiitettävästi. Viikonloppu menikin sitten toisenlaisissa merkeissä.
Torstaina tuli vanhainkodissa tanssittua oikein urakalla, kun muistelimme vanhusten nähden paria vanhaa teostamme. Vanhempi, vuodelta 2003, on varsinainen klassikko, ja viime kevään lämmitysharjoitukset kantoivat tähän asti ja teos oli mukavasti vielä muistissa ja kropassa. Uudempi teos on parin vuoden takaa ja olen itse viimeksi esittänyt sitä helmikuussa 2012, suunnilleen raskausviikolla 22. Esityksiä oli tuolloin kahdessa päivässä kolme ja teoksella pituutta 40 min, lisäksi olimme silloin vieraassa kaupungissa, joten kävi rankaksi ja alkoikin supistella sitten toisen keikkapäivän päätteeksi. Siksipä en tanssinut enää loppuraskaudessa juurikaan. Tuntui ihmeelliseltä harjoitella teoksen vaikeinta kohtausta nyt, kun mieli ei oikein meinannut muistaa yhtään, mitä pitäisi tehdä, mutta pikkuhiljaa saimme tanssiparin kanssa kaiveltua kropistamme, mitä kohtauksessa tapahtuu. Aina tämä kehomuistin voimakkuus saa hämmästymään! Ja ihmeen hyvin pystyin tanssimaan vaikeaa, konemaista kohtausta, vaikkei lihasvoimaa olekaan enää entiseen malliin. No, ei se mikään atleettinen kohtaus ole, mutta nopea, tekninen ja tarkka.
Vanhusten kanssa tanssiminen taas oli useimmiten huomattavasti pehmeämpää ja pienemmässä tilassa liikkuvampaa. Välillä on vaikeaa keksiä, miten näennäisen liikkumattomat vanhukset saisi innostumaan niin, että omat rajoitteet unohtuisivat ja tanssi kumpuaisi heistä sisältä. Ja sitten tulee hetkiä, jolloin dementoitunut, väsynyt vanhus puhkeaa kukkaan, eläytyy, intoutuu ja antaa sisäisen maailmansa näkyä liikkeessä. Näin kävi meillä keskiviikkona. Tällaisten hetkien jälkeen sitä menee aina hiljaiseksi, ei ole tarvetta puhua, kaikki oleellinen on jo ilmaistu. Parhautta.
Perjantaina kävin vielä jumpassa, ja lauantaiaamuna en sitten millään jaksanut nousta sängystä. Koko päivän olin ihan poikki ja huonovointinen, joten tietysti ajattelin, että työviikko ja liikkuminen kävi liikaa voimille. Noup – vatsatauti. Viime päivinä ei sitten ole tullut syötyä juurikaan ja olen mahdollisuuksien mukaan makoillut sohvalla. Tänään ruoka taas maistuu eikä vatsa möyryä saman tien kovilla desibeleillä. Sainkohan tuon taudin vanhainkodista, lastentanssitunneilta vai mistä, mutta tarttuvuus taitaa olla sitä luokkaa, etten vielä kehtaa itse lähteä ihmisten ilmoille tartuttamaan toisia. Onneksi Lapsi on verrattain terve.
Ja nyt kun on ollut aikaa katsella telkkaria niin olen päässyt taas viime raskauden alkuajan tunnelmiin. Silloin oli koko ajan nälkä, mutta ruoka ei maistunut, joten katsoin valtavat määrät kaikenlaisia ruoanlaitto-ohjelmia vesi kielellä, melkein pakkomielteisesti. Tänään katsoin netti-tv:stä Neljän tähden illallinen -ohjelman jakson, jossa isäntä teki superherkullisen kuuloista intialaista tomaattikeittoa. Sen keiton tekoon en ryhdy, mutta nyt odotan malttamattomana, että Mies palaisi kaupan kautta töistä ja toisi aineksia toisenlaiseen intialaiseen ruokaan, lemppariini: Palak Paneer, riisiä ja naanleipää. Nam! Ikinä en ole tehnyt intialaista ruokaa, mutta tämä kuulostaa onneksi varsin mahdolliselta. Naanleipätaikina odottaakin jo jääkaapissa. Jotenkin tämä intialainen ruoka vaan tuntuisi nyt olevan niin nappijuttu tähän vatsamöyrintään: mausteita, kasviksia, aromeja… Tulisuudesta en tykkää, mutta itse kun teen voin maustaa sen juuri sopivasti. Ravintoloiden annokset ovat taas sen verran rasvaisia yleensä, että senkin puoleen omatekoinen, hieman kevyempi versio houkuttelee enemmän. Ja jotenkin se mausteiden paistaminen aromeineen tuntuisi nyt niin kivalta!
Ehkä palaan myöhemmin kuvien ja reseptien kanssa kiusaamaan teidänkin kuolanystyröitänne!