Vuoden 2013 mieleenpainuneet jutut

Tämä vuosi tuntuu jälkikäteen ajateltuna tosi pitkältä. Tai siis tuntuu olevan ikuisuus siitä, kun Lapsi oli vuoden alussa 6 kk ja risat ikäinen, vasta opetteli sormiruokailemaan kiinteitä ja oli paikallaan öhöttävä pieni pullero. Tuntuu, että vuoteen on mahtunut todella paljon, vaikken sinänsä ole mitään ihmeellistä itse tehnyt. Ja kyllä täytyy sanoa, että tämä ja edellinen vuosi ovat olleet tähänastisen elämäni onnellisimpia!

Alkuvuodesta ei tule oikeastaan mitään ihmeellistä mieleen. Tai no tulee, nimittäin Lapsi yllätti sanomalla ”äiti, äiti” katsomalla minua silmiin ja selvästi tietämällä mitä tarkoittaa, viikkoa vajaa 7 kk iässä! Sitä ennen olin ajatellut hänen vain höpöttävän tuttuja äänteitä, mutta tuosta kerrasta ei jäänyt epäilystäkään. Muutoin Lapsen kanssa ruokailtiin yhdessä ja kokeilin erilaisia vauvallekin sopivia reseptejä ja opettelin rytmittämään meidän päivää uudella lailla, niin että siihen mahtuisivat ruokailutkin. Tissimaito oli Lapsella silti edelleen pääravintona, vaikka muukin ruoka maistui alusta asti hyvin. Niin ja tammikuusta lähtien opettelin olemaan lastentanssiopena yhtenä iltana viikossa.

Äiti ja makkarakäsilapsi noin 7 kk helmikuussa

Yhteinen ruokailuhetki – iloinen pallero vetää sosekeittoa ja riisikakkua nassuun sormin

Vauvauinnissa ollaan käyty jo reilu vuosi

Puhejuttuihin tulikin sitten pientä taukoa ja ”äiti”kin unohtui hetkeksi. Maaliskuussa Lapsi nimittäin laittoi turbovaihteen päälle. Siihen asti laiskasti liikkumisesta kiinnostunut Lapsonen oppi 8 kk ikäisenä ensin konttaamaan, sitten kaksi viikkoa myöhemmin istumaan, taputtamaan ja vauvakavereiden esimerkin innostamana nousemaan pystyyn tukea vasten. Ja sitten vielä kiipeämään portaita. Olin ihan ihmeissäni kun yhtäkkiä kotona olikin yhtäkkiä joka paikkaan ehtivä pikku pallero! Onneksi Lapsi on aina ollut varovainen liikkeissään eikä pää kolissut kovin paljoa lattiaan tai kulmiin.

Seisoskelijalle riitti aluksi vähän matalampikin tuki

 

Vauvaporttien virittelemiselle tuli kiire. Tässä ensituntumaa uusiin esteisiin!

Kevään mittaan intouduin lukemaan blogeja ja huhtikuun alussa aloitin ensimmäisen ikinä blogini blogspotissa. Halusin kirjata talteen pikkulapsiperheen elämää ja pohdiskella sitä siinä samalla. Kuun puolivälissä alkoi Miehen isäkuukausi ja minä sekä innoissani että hämmentyneenä kirmasin koululle osallistumaan erilaisille kursseille. Aloin myös kirjoittamaan opinnäytetyötä, ja vaikka tuntui, ettei koskaan ollut tarpeeksi peräkkäisiä päiviä keskittyä rauhassa kirjoittamaan, myöhemmin huomasin, että ihmeen pitkällehän ehdin työtä jo kirjoittaa. Kesäkuun alussa tein vielä parin viikon innostavan työprojektin. Kesäkuun puolivälissä vietettiin Lapsen yksivuotissynttäreitä ensin kotona ja juhannuksena vielä mökillä, jonne jälleen kerran muutettiin loppukesäksi.

Kaksihampainen yksivuotissankari äidin kainalossa…

…ja mökillä

 

Mökillä olikin kesällä tosi kivaa

Kesä-heinäkuun vaihteessa Mies lähti pariksi viikoksi moottoripyöräreissulle Keski-Eurooppaan ja jäin Lapsen kanssa kaksin mökille. Teimme evakkoretken mummilaan/anoppilaan. Joskus kesäkuun alussa oli ehtinyt tulla ensimmäiset raskaudenjälkeiset kuukautiset – varmaankin opiskelujen ja töiden takia vähentynyt imetys vaikutti asiaan – ja odotin uusia menkkoja tuleviksi. Mökille palattua tein ensimmäisen raskaustestin, joka näytti negatiivista – ja jo muutamia kymmeniä sekunteja testiajan päättymisen jälkeen siihen alkoi piirtyä hailakka toinen viiva. Testiajaan jälkeen tapahtuvia muutoksia ei kuulemma tule huomioida, joten dissasin haamut ja tuudittauduin ajatukseen, etten ole raskaana. Epäilys silti kalvoi ja kaikenlaista pientä oiretta alkoi ilmaantua, mutta vasta pari viikkoa myöhemmin tein uuden testin. No tiesinhän jo silloin, mikä vastaus olisi, mutten uskaltanut ajatella asiaa. Raskaana, uudestaan, jo nyt?!? Apua!!! Kesti jonkin aikaa totutella ajatukseen ja hyväksyä se. Mieskin oli yllättynyt, mutta kovin tyytyväinen. Heinäkuun alkupuolella siirsin blogini tänne Lilyyn, joten noita alkuhämmennysajatuksia lienee tuolla jossain arkistoissa tallessa.

Marjoja mmm… Suuhun!

Lopetin yöimetykset heinäkuussa, koska nukuin raskauden vuoksi muutenkin huonosti ja jatkuva heräileminen ahdisti. Lapsi siirtyi nukkumaan omaan sänkyynsä ja yöt paranivat meillä kaikilla. Loputkin imetykset taisivat loppua joskus elo-syyskuussa, vaikken vielä olisi halunnut. Neuvolassa oltiin kovasti sitä mieltä, että pitäisi lopettaa kun olen raskaana, mutta lopullisen päätöksen teki Lapsi itse. Häntä ei tissimaito tuntunut enää kiinnostavan enempää kuin muutaman sekunnin ajan, joten niin se jäi. Kai se maidon maku muuttui jotenkin. Olin tästä aluksi kovin suruissani, mutta täytyy myöntää, että onhan tämä elämä ollut helpompaa kun voi pukeutua miten haluaa eikä kukaan ole osoittelemassa rinnuksia ja kiskomassa paitaa. Kohta siihen palataan jälleen, maitobaarin elämään…

Viimeisiä imetyskuukausia, tämä kuva heinäkuun lopulta

Syyskuussa tein jälleen yhden työjakson, mun äidin ja anopin auttaessa Lapsen hoitamisessa. Syksy meni aikalailla alkuraskauden väsymyksessä ja voimattomuudessa, joten siitä ei ole ihmeemmin mitään mielessä. Kohokohta on varmaankin kun Lapsi viimein uskaltautui kävelemään ihan itse ilman tukea, muistaakseni lokakuun alussa melkein 1 v 4 kk iässä. Ai niin ja tietysti suuri kohokohta on, kun Miehen kanssa lupauduimme menemään toistemme kanssa naimisiin! Pienet häät luvassa helmikuussa :)

Kärrytaapertaja…

…ja ihan itse!

Vuoden isoimpia asioita on ollut tietysti Lapsen kaikenlainen kehittyminen ja siinä mukana eläminen. Pieni rakas pallero on muuttunut solakammaksi pieneksi taaperoksi, jolla on hassuja juttuja ja jonka kanssa voi olla kunnolla vuorovaikutuksessa ja höpistä ja leikkiä. Toinen järisyttävä juttu on tietysti tämä uusi raskaus ja vauvelin koko ajan vahvistuva läsnäolo meidän elämässämme. Liikkeet tuntuvat nykyään voimakkaina eikä pientä voi unohtaa, vaikka päivät ovatkin touhua täynnä enkä ehdi miettiä raskautta samalla tavalla kuin ensimmäisellä kerralla. Vauva alkaa tuntua aina vaan läheisemmältä ja tärkeämmältä. Ajatukset alkavat jo kääntyä tulevaan, sekä synnytykseen että elämään kahden pienen ihmisen kanssa. 

Loppusyksystä Lapsi on oppinut välillä relaamaankin

  (Tähän kohtaan olisin halunnut lisätä vielä muutaman kuvan joululta, mutta kävi niin ikävästi, että mun oma kamera meni jouluna rikki ja jostain syystä tietokone ei anna ladata Miehen ottamia kuvia tähän koneelle, joten no can do tällä hetkellä, pahoittelut! Myös tuore mahakuva puuttuu. Ja apua, mitenköhän ratkaisen tämän kuvaongelman jatkossa…)

Vuodelle 2014 en osaa kuvitella mitään uudenvuoden lupauksia tai ihmeempiä tekemisiä, mitä nyt alkuvuodesta pitäisi saada opinnäytetyö kirjoitettua valmiiksi ennen vauvan syntymää. Vuosi täyttyy varmasti todella tehokkaasti pelkästä äitiydestä ja uusista kahden lapsen tuomista haasteista. Se tuntuu jännittävältä ajatukselta, muttei enää niin pelottavalta kuin silloin joskus plussatestin aikoihin.

Onnea ja riemua vuoteen 2014 teille kaikille!