Hei me mentiin naimisiin!
Meidän ihana ihana hääpäivä oli reilu viikko sitten lauantaina, Miehen ja minun ensitapaamisen 5-vuotispäivänä. Vähillä suunnitelmilla toteutettu juhla oli juuri täydellinen meille ja tähän tilanteeseen ja siitä jäi todella hyvä mieli. Näin sen pitikin mennä!
Herra ja rouva
Meille oli juhlaa varten varattuna kabinetti italialaisesta Trattoria Sognosta Töölöstä. Paikalla oli meidän pienen perheemme lisäksi kaksikymmentä lähisukulaista ja ystävää, osa lapsia. Jo paikan päälle saapuminen toi hyvän mielen – kaikki läheiset olivat jo siellä ottamassa meitä vastaan, valmiina juhlimaan kanssamme. Heti tuli sellainen olo, että kun on aihetta juhlaan niin ehdottomasti kannattaa nähdä edes hitusen vaivaa ja jakaa iloiset tapahtumat läheisten kanssa!
Juhlan aluksi viranhaltija Espoon maistraatista vihki meidät vieraiden läsnäollessa ja ystäväni, ammatiltaan pappi, puhui henkilökohtaisemmin meistä ja meille. Vaikka siviilivihkiminen oli lyhyt ja ytimekäs, olimme kuitenkin saaneet itse vaikuttaa siihen ja ystävän puhe teki ehdottomasti koko tapahtumasta läheisemmän ja kauniimman. Otimme tilanteen rennosti, sainpa jopa Miehen polvistumaan kun hän pujotti sormuksen sormeeni – mitään superromanttista kosintaa kun en saanut. Koko ajan tunnelma oli välitön ja intiimi ja oli ihanaa, että vihkiminen tapahtui juhlapaikassa läheisten todistaessa.
Virallisesti rengastetut – mun sormus on tosi kaunis ja siro, vaikkei se tästä kuvasta niin erotukaan
Loppuosa juhlasta sisälsi syömistä, vapaamuotoista seurustelua ja muutamia puheita vierailta. Ruoka oli niin hyvää, että vieläkin tulee vesi kielelle sitä ajatellessa! Alkuperäinen ajatuksemme oli tarjota vieraille laadukas ja herkullinen kolmen ruokalajin ateria ja nauttia hyvästä seurasta. Tyylikäs, mutta kodikas Trattoria Sogno sopi tähän kuin nakutettu – istuimme kaikki ravintolan kabinetissa yhden suuren pöydän ääressä tarjoilijoiden tuodessa yltäkylläisesti alkupalalajitelmia, pääruoaksi siikaa tai hevosta ja jälkiruoaksi tiramisua pöytään. Tarjoilu toimi sujuvasti, mutta rauhallisesti, jolloin saimme toivomaamme rauhaa myös ruokalajien välille, missään vaiheessa ei tullut kiireen tuntua, ja koko illasta jäi mielikuva suuresta italialaisesta perheestä viettämässä perhejuhlaa hyvän ruoan äärellä. Ei stressiä ennakkovalmisteluista, ohjelmanumeroista, siirtymisistä paikasta toiseen tai muusta suorittamisesta, vain yhdessäoloa ja rentoa tunnelmaa läheisten kesken! Vierasmääräkin oli juuri sopiva, sillä parinkymmenen hengen kesken oli mahdollista oikeasti käydä juttelemassa kaikkien kanssa ja jutella vaikka yhteen ääneen pöydän yli. Lapsikin viihtyi pöydän ääressä tuntikausia lähes ilman leluja, innostuneena serkkujen, muiden sukulaisten ja ystävien seurasta.
Ennakkoon hieman harmitti, etten voinut toteuttaa hääpukuani haluamallani tavalla, sillä olisin halunnut itse neuloa kauniin polvimittaisen mekon, jota olisin voinut käyttää myöhemminkin. Asiassa oli pari ongelmaa: 1) mekon neulominen olisi vienyt enemmän aikaa kuin minulla oli käytettävissä 2) olin 38. viikolla raskaana, mekosta olisi varmaankin tullut sellainen teltta, etten olisi kuitenkaan käyttänyt sitä enää myöhemmin. Päädyinkin kompromissiin ja ostin kivan, sekä raskaana että raskauden jälkeen sopivan Nanso-mekon, joka osoittautuikin tämänkaltaiseen ravintolajuhlaan juuri passeliksi. Lapselle neuloin sitten sen unelmoimani mekon ja siitä tuli todella ihana! Alla esimerkkiä sen verran, mitä kuvasta selvää saa.
Äiti ja tytär mekoissaan
Neuloin sentään itselleni pitkähihaisen alpakkalankaisen pitsiboleron pidettäväksi hihattoman mekon kanssa. Bolero vaati loppumetrien hienosäätöä sen verran, että kun neuloin Lapsen mekon samasta langasta, lankaa ei riittänytkään boleron vaatimiin lisäyksiin ja mukaan päätyi jämälangoista onneksi löytynyttä, sopivan väristä violettia alpakkalankaa. Eipä tuo haitannut, ja loppujen lopuksi kabinetissa oli niin lämmin, etten juhlan alun jälkeen lämmikettä kaivannutkaan.
Itse neulottu lämmikebolero, jonka valmistuminen vaati vähän luovuutta
Hääkampaus, ite tein
Nyt sitten tosiaan ollaan virallisesti naimisissa, masuvauvallakin on laillinen isä jo nyt ja minä yritän totutella uuteen sukunimeeni. Päädyin harkinnan jälkeen vaihtamaan nimeä, vaikkei vaadittava vaivannnäkö varsinaisesti houkutellut, tuntui kuitenkin hyvältä, että koko perheellä olisi sama sukunimi. Veikkaan, että nimeen tottumisessa menee kauan, tähän mennessä olen ollut lähinnä ihmeissäni, kuka kumma kommentoi Facebookissa minun kuvallani ja oudolla nimellä ;) Kotiäitiarjessahan ei kokonaista nimeä kovin usein tarvitse sanoa eikä kirjoittaa, täytynee oikein harjoitella asiaa.
Pienin osallistuja vielä piilossa, rv 37+2
On tämä elämä kyllä yhtä juhlaa nyt, seuraavaksi juhlitaan uuden ihmisen syntymää! Nyt kun kaikki raskausetapit on saavutettu ja naimisiin päästy, vauva on tervetullut syntymään milloin vain. Mieluummin pian, kiitos!