Itkupilli

Meidän tyttö on yleensä varsinainen aurinko, hymy on herkässä, elämä on kivaa ja muut ihmiset mukavia. Mutta sitten jos sattuu käsi tai jalka lipsahtamaan, pää kolahtamaan tai ihan jopa oikein koko tyttö horjahtamaan, niin maailmanloppu on edessä. Itku tulee melkein vääjäämättä, eikä se ota loppuakseen. Eikä tosiaan tarvitse tapahtua mitään suurta tai Lapseen sattua.

Olemme Miehen kanssa hieman ymmällämme, mitä pitäisi tehdä, kun kaikki pienet vastoinkäymiset saavat Lapsen itkuun. Toisaalta itkevää Lasta haluaa tietysti lohduttaa, mutta toisaalta tuntuu, ettei pitäisi antaa liikaa huomiota silloin, kun ei tosiaan ole kyse mistään pientä pettymystä suuremmasta. Yritämme yleensä sanoa Lapselle iloisella äänellä ja ilmeellä ”Ei haittaa” tai muuta vastaavaa, muttei se tunnu oikein tehoavan. Tuntuu pahalta ohittaa toisen paha mieli, toisaalta emme haluaisi, että Lapsi alkaisi tällaisella itkulla hakea huomiota. Useimmiten ohjaamme hänen huomionsa johonkin muuhun asiaan ja itku lopulta unohtuu.

Tämä lienee tietenkin Lapsen kohdalla luonnekysymys, mutta pistää kyllä miettimään, miten me vanhempina voisimme auttaa Lasta kestämään pettymyksiä hieman paremmin. Ikää Lapsella on kuitenkin vasta reilu 13 kk, joten liikoja ei voi häneltä odottaa, mutta toisaalta muut samanikäiset pienet eivät tunnu pillahtavan itkuun läheskään yhtä mitättömistä jutuista. Samanlainen ei tietty tarvitse olla kuin muut, mutta olisihan se elämä vähän helpompaa, jos ei tarvitsisi niin kovasti aina pettyä kaikesta.

Onko muilla kokemusta tällaisesta? Hyviä toimintavinkkejä, kokemuksia, viisaita sanoja?