Maa työntää kiviä

Jotkut asiat tuntuvat raskailta.

Että on hetkittäin niin väsynyt ja uupunut, etteivät voimat riitä omien lasten kanssa olemiseen.

Että huutaa turhista pienille lapsilleen, koska ei jaksa.

Että ei saa olla rauhassa, vaikka todella tarvitsisi sitä.

Ettei saa edes surra rauhassa.

Että toisten tarpeet menevät jatkuvasti omien edelle.

 

Jotkut asiat ovat ihan liian kipeitä ajateltaviksi.

Että isää ei enää ole.

Että isä makasi letkuissa ja korvat alkoivat jo sinertää, iho oli viilentynyt.

Että kävelin ulos sairaalasta, maailmaan ilman isää.

Että isä makasi arkussa ja nyt ei sitä vähääkään enää ole. Tuhkattu.

Että isä on kuollut.

 

Todellisuus ei tunnu todelta. Mikä osa tästä on valhetta?

Sekö, että isä ei enää kävele pohjoisilla kaduilla, istu tuoleissa, mittaile puutarhahuonekaluja?

Sekö, ettei hän enää vastaa puhelimeen jos soitan?

Sekö oli valhetta, että isä oli vahva, eläväinen, vienosti hymyilevä, vielä muutama kuukausi sitten?

Muunlaiseksi ei koskaan ehtinyt.

En ymmärrä.

 

Muistoissa isä on aina vain kävelemässä, edelläni. Niin vahvasti, että teho-osastolle kulkiessa melkein näin hänet, selkä minuun päin kulkemassa, vakosamettihousuissaan. Tai silmät sulkiessani hän istuu yhä kotonaan kirja kädessä, lasit nenällään.

Eikä näitä asioita enää oikeasti ole.

En todellakaan ymmärrä.

 

Joskus usko elämän kantavaan voimaan horjuu. Kaikki lipsuu käsistä, maa vajoaa jalkojen alta, aika muuttuu.

Maa joka työntää kiviä alle

Runossa sen voi tavoittaa. Kun kallio ei ole enää kallio, vakaa ei ole enää vakaa.

Ystävä lähetti tämän runon lohdutukseksi. Se kolahti.

 

 

Ne kaikki putosivat sylistäni,

puutarha, talo, äänet, huoneet,

lapsi: pääskynen ja kala kädessään,

putosivat maahan

joka kivet työnsi.

 

Olen tyhjä huone,

ilmansuunnat ympärillä,

kivet ilman jalkoja,

istuvat kivet, opetetut.

Mutta kädelläni

kohoaa kaikki mitä rakastin,

piha, ruusut, saviruukkutalo,

täydellinen,

talo niin kuin kota, hiljaiset siemenet,

kuolema ja liike kudoksessaan,

 

pieni kaivo, pieni koira, näkymätön kaulanauha.

Pieni huone, pienet luukut, pienet vilkkaat nauhakengät,

sydäntä ja juoksemista varten.

Kengät kammiosta eteiseen

juoksevat ja vereen rakentavat

lapsensormin kivilaiturin

kivisiä soutajia varten.

 

Unet niin kuin kivet

syvyydessä,

luetut, omistetut kuolemalle.

Ja luukuista, korvista

viritetyt linnut leijailevat

naurua nokassaan,

mozartin pisaroita

zart zart

 

(Eeva-Liisa Manner: Kontrapunkti, kokoelmasta Tämä matka, 1956)