Muskarilainen
Eilen oli meidän ensimmäinen muskarikerta. Mukana oli tällä kertaa tietysti Lapsi, mutta sen lisäksi sekä minä että Mies. Oli kiva kun Mieskin pääsi osallistumaan näin eka kerralla, jatkossa varmaankin vain silloin tällöin, mutta vauvan syntyessä Lapsi käy muskarissa sitten isän kanssa joitakin kertoja, kunnes pääsen taas itse mukaan.
Lapsi onkin viime aikoina ollut varsin kova lauleskelemaan omiaan ja alkanut nyt myös esittää laulutoiveita äidille. Täti lauloi Lapselle Ihahaa -laulua joulun aikaan, ja täti joutuikin laulamaan sitä paljon Lapsen ohjeistaessa aina uudestaan ja uudestaan ”Ihahaa” tai ”heppa”. Myöhemmin laulutoive siirtyi äidin toteutettavaksi, ja kun lauloin vaihtelun vuoksi Lapselle Peikkoäidin kehtolaulua, suosituin toive sen jälkeen on ollut ”peikko”, toive esitettynä pää kallellaan ja suloisella äänenpainolla. Onpa Lapsi toivonut peikkoa isältäkin, mutta isää ei laulamaan saa.
Muskarin olisi voinut toki aloittaa jo aiemmin, mutta en ole ikinä ollut ajoissa ilmoittautumassa eikä se muutenkaan oikein ole sopinut miedän viikko-ohjelmaan tai löytynyt sopivaa ryhmää minne olisimme mahtuneet mukaan ennen kuin nyt. Valitsin itse asiassa kahdesta vaihtoehdosta, joista toinen olisi ollut lähempänä (en tykkää, että lähtökohtaisesti pitää lähteä harrastamaan autolla, tähän olisi päässyt kävellen) ja tämä toinen, jonka aloitimme, on hitusen kauempana, mutta ryhmässä olevien äitikavereiden kovasti kehuma. Yksi lisäsyy – ihan vaan muskariharrastuksen mukavuuden lisäksi – aloittaa muskari nyt oli, että meillä olisi Lapsen kanssa viikoittain yhteinen harrastus, jossa vauva ei ole mukana.
Päivä oli ohjelmantäyteinen, kun ystävä vauvansa kanssa oli ensin meillä kylässä ja sitten kiirehdittiin muskariin, hitusen myöhässä. Lapsipieni hämmentyi uudesta tilanteesta, kun kaikki muut olivat jo valmiina istumassa piirissä. Ensin naama vääntyi ja silmät menivät kiinni, sitten tuli itkuparku ja pieni halusi välttämättä isän syliin. Juu, äiti ei nykyään kelpaa lohduttajaksi jos isä on saatavilla.
No, hetken päästä muskariope esitti taikasanat: ”Missä on kuu?” ja lapset saivat viipottaa ympäri tilaa. Meidän Lapsonen vilisti iloisena paperikuun alle ja osoitteli ”kuuuuuu, iiiisoo kuuu”. Se siitä alkujännityksestä! Loppuajan Lapsonen olikin enemmän tai vähemmän innoissaan ja loppurauhoittumisbiisin aikana lähinnä juoksenteli yhteen suuntaan ja sieltä takaisin
Osasimme kyllä odottaa, että Lapsi tykkäisi muskarista, mutta ennakko-odotus oli, että ainakin suurimman osan ekasta kerrasta hän istuisi meidän sylissä hoomoilasena ja tuijottaisi. Noin isoa itkua emme osanneet odottaa, emmekä myöskään noin suurta riemua!
Olin jo ennakkoon kuullut tunneista paljon kehuja, mutta omienkin havaintojeni mukaan koko 45 min kestävä tunti oli rakennettu hienosti. Samoista teemoista kehiteltiin useita versioita ja teemat olivat ainakin meidän tytölle juuri tämän hetken hittejä, kuten tuo ”missä on (jotain)”. Onkin tosi hyvä, että ryhmä on suunnattu nimenomaan tietynikäisille taaperoille eikä ikähaarukka ole liian laaja. Ammattitaitoista toimintaa! Kiva tuolla on itsekin käydä, mutta varsinkin Lapsen vilpitön ilo ja innostus palkitsee monin verroin. Ihana uusi harrastus meillä!
Muskarista kun ei ole kuvia, niin tässäpä Lapsen ”kerhokuva” avoimesta päiväkodista marraskuun puolivälistä, ikää silloin 1 v 5 kk!
