Saisinko monta yhtäaikaista elämää, kiitos?

Tänään olen yrittänyt tarttua keskeneräisiin työ- ja opiskeluasioihin, käytettävissä kaksi tuntia Lapsen päiväuniaikaa. Huoh. Eipä se oikein riitä mihinkään. Alan kaivata aikaa, jolloin olen taas pelkästään kotiäitinä ja muita asioita ei tarvitse ajatella, koska niille ei yksinkertaisesti ole tilaa. Viimeistään vauvan synnyttyä kaikenlaiset koulu- ja työjutut saavat jäädä taka-alalle odottamaan toisia aikoja. Mutta toistaiseksi pitäisi vielä saada jotain aikaan.

Ensinnäkin, lastentanssituntien opettamista on jäljellä kerran viikossa vielä joulukuun puoliväliin asti. Sinänsä tunnit vievät vain pari tuntia yhtenä iltana viikossa ja ovat vaihtelua kotipäiville, mutta tuntisuunnitteluun ja muuhun valmisteluun menee yllättävän paljon aikaa muinakin päivinä. Ja kun on se pari tuntia päikkäriaikaa käytettävissä ja välillä haluan levätäkin, niin lastentanssi vie yllättävän ison osan mahdollisesta työskentelyajasta.

Syksyisen työprojektin tiimoilta pitäisi kirjoittaa loppuraportti. No biggie, ei tarvitse olla edes pitkä – mutta enhän mä enää muista, miten sellaisia juttuja kirjoitetaan! Onpa vaikeaa tarttua asiaan, kun päivät kuluvat vaippojenvaihdon, ruoanlaiton, nukuttamisen ym. parissa ja sitten yhtäkkiä pitäisi osata ajatella ja ilmaista ihan toisella tavalla ja ihan toista juttua.

Puuttuvien opintopisteiden metsästys on melkoista palapeliä. Osa pisteistä puuttuu, vaikka olen mielestäni suorittanut ne, toiset taas puuttuvat siksi, että en ole suorittanut mitään ja nyt pitäisi keksiä, miten saisin ne kasaan, vaikken pääse fyysisesti minnekään tunnille. Toiveissa on, että mun halutaan valmistuvan niin kovasti, että joustoa löytyy ja saan sovellettua kaikenlaisia harrastuksia sinne opintopisteisiin. Huomenna mennään Lapsen kanssa selvittelemään näitä.

Ja sitten se iso mörkö: opinnäytetyön kirjoittaminen. Tavallaan työ on jo hyvällä mallilla ja aihe selvä, mutta pitäisi löytää sitä kirjoitusaikaa ja syventyä, paneutua ja kirjoittaa. Pari tuntia silloin tällöin ei oikein mahdollista työhön sukeltamista ja todellista etenemistä. Dead line on maaliskuussa, mutta vaikka varmasti saan sille anottua jatkoaikaa, todellinen dead line kasvaa tuolla vatsassa ja tulee maaliskuussa tänne meidän arkeen muuttamaan kaiken. Kahden lapsen kanssa en kuvittelekaan kirjoittavani mitään opinnäytetyötä, joten työn on parasta olla ainakin lähes valmis ennen vauvan syntymää. Jotain viilailuja voin varmasti vielä tehdä myöhemminkin, mutten enää luovaa työtä. Ja mistäs sitä tietää, vaikka joudunkin vuodelepoon loppuraskaudessa tai muuta yllättävää. Olisi siis parasta pistää töpinäksi. Toisaalta tammi-helmikuu tuntuu hyvältä kirjoitusajalta siksi, että silloin ei pitäisi enää olla muita työ- ja opiskelujuttuja niskassa.

Oikeasti näitä juttuja on ihan innostavaa tehdä ja ne tuovat mukavaa vaihtelua kotiäitielämälle. Ei vain ole tarpeeksi aikaa käytettävissä, joten tekemättömät asiat alkavat ahdistaa, kun ne yhä vain ovat tekemättöminä. Siksi tuleva, tiivis lapsiperhe-elämä tuntuu tavallaan helpommalta, vaikka koenkin, että toinen lapsi tuo pelottavankin paljon haastetta arkeen. Mutta sitten sentään keskityn taas vain yhteen asiaan ja muu saa odottaa. Vauva-arjessa on oma rauhansa.

Joskus toivon, että olisin hoitovapaalla ihan vaan jostain tavallisesta virasta, jota joutuisin ajattelemaan seuraavan kerran kun virallisesti palaisin töihin ja sitä ennen olisin vain äiti. Mutta jaksaisinko sitäkään? On kuitenkin kivaa, että minussa on jäljellä jotain muutakin kuin äitiyttä ja sille on kanavia käytössä. Vanha minä ei ole kadonnut minnekään.

Niin että kaksi yhtäaikaista arkitodellisuutta tuplamäärällä aikaa olisi välillä oikein tervetullutta!