Synchronized driving -yritys

…epäonnistui totaalisesti.

 

Suunnitelmat ja ennakko-odotukset:

–       Ajetaan juhannuksen aatonaattona 350 km anoppilaan (välipysäkkinä kokonaisuudessaan 500 km mökkimatkaan) niin, että minä ajan autoa lapset takapenkillä ja Mies ajaa moottoripyörällä.

–       Tarkoituksena ajaa peräkkäin, auto edellä ja mopo perässä, jotta apukädet olisivat lähellä lasten hoitamisessa tarpeen yllättäessä.

–       Kohta 3 kk täyttävä Poju on yleensä hermostunut ja parkunut joutuessaan turvakaukaloon, mutta rauhoittunut heti kun auto on lähtenyt liikkeelle. Liina taas viihtyy autossa kohtuullisen hyvin ja häntä voi viihdyttää myös juttelemalla ja musiikkia soittamalla, osaa myös itse kertoa jos on ongelmaa. Eiköhän matka siis suju ihan hyvin. Mikkeliin astihan päästään varmaankin parissa tunnissa jos voidaan ajaa yhteen putkeen, siitähän on sitten enää 150 km matkaa jäljellä.

–       Lontoon-matkan jälkeen käytettävissä vain yksi välipäivä pakkaamista varten. Koti siivottava hyvin ennen lähtöä, sillä naapurin amerikanserkku on tulossa heinäkuuksi asumaan meidän kotiin eikä kehdata jättää kummoista sotkua jälkeemme.

 

Todellisuus:

–       Autoa ei saada (tälläkään kertaa) pakattua vielä edellisiltana, joten lähtöpäivälle jää paljon tekemistä. Matkaan päästään vasta klo 16. Navin mukaan mahdollisuus olla perillä vasta klo 21 jälkeen ilman mitään pysähdyksiä – auts.

–       Lähdettiinpä sitten matkaan sopivasti juuri ruuhka-aikaan. Heti Espoon puolella jouduttaan jonoihin ja Poju aloittaa konsertin. Lopetta onneksi itkemisen, kun vauhtia saadaan vähän lisää. Molemmat lapset nukahtavat pian.

–       Mies pääsee matkaan hieman meitä muita myöhemmin, mutta saa meidän kivasti kiinni. On muuten aika lämmittävä näky, kun oma hottis perheenisämies ilmaantuu ajamaan oman auton taakse komealla moottoripyörällään ;) En olekaan nähnyt häntä ajossa pitkään aikaan, ennen mulla oli tapana istuskella takapenkilläkin kyydissä.

–       Mukavasti alkaa sataa juuri lähdön aikoihin. Eipä siinä autoilijalle mitään, mutta motoristin kannalta vähän ikävämpi juttu.

–       Lahdenväylällä armottomat ruuhkat – 120 km tiellä välillä jopa seisottaan pysähdyksissä. Ruuhkassa seistessä alkaa sataa jo enemmän. Mies ajaa liittymästä ulos, arvaan, että pukemaan sadevaatteita ajoasun päälle.

–       Hetkeä myöhemmin Poju alkaa itkemään ihan armottomasti, kiljumaan suorastaan. P-paikka, sinne, imetystä, tekstiviestinä päivitystä Miehelle. Kumpi meistä nyt sitten on edellä ajamassa ja kumpi perässä, häh…

–       Jälleen matkaan, jälleen armotonta itkua takapenkillä. Lahden ABC:lle, parkkipaikka aivan tukossa, viereisen Kodin Terran parkkikselle ihmettelemään hiljentynyttä vauvaa. Tekstaria Miehelle ja taas matkaan.

–       Jälleen matkaan, jälleen armotonta itkua takapenkillä. Liina kaksvee pitelee sormia korvissaan, vastaopittu taito hyötykäyttöön. Pakkohan tässä on matkaa jatkaa, muuten ollaan Lahden motarilla vielä huomennakin. Poju-parka itkee itsensä uneen ja äidilläkin on tippa silmässä.

–       No, vihdoin mukavaa matkantekoa. Fröbelin Palikat soimaan ja Liina-pieni jammaa takapenkillä. Vilkaisen lapsipeiliin ja näen pienet kädet ylhäällä vilkuttamassa – tosiaan, laulussahan sanotaan, että kädet nosta ylös asti, vilkuttaa voit leppoisasti. Ihana rakas!

–       Poju herää ja aloittaa taas itkemisen täydellä volyymilla. Mies tekstaa olevansa Heinolan ABC:llä, sinne siis. Pelkään Pojun tukehtuvan itkuunsa, mutta päästään huoltikselle asti. Ruokatauko ja hermolepoa, matkasuunnitelmat uusiksi, tällä menolla on nimittäin turha kuvitella, että pääsisimme anoppilaan asti kenellekään järkevään aikaan. Päätetään yöpyä appiukon luona, vähän Mikkelin jälkeen. Mutta Mikkeliinkin on vielä matkaa…

–       Tauon jälkeen matka jatkuu. Poju aloittaa konsertin välittömästi ja pysähdytään motarin levikkeelle, imetystä ja rauhoittelua. Nyt sentään Mies pysyy följyssä ja on taustatukena. Lähdetään jälleen matkaan, välittömästi armotonta itkua. Ei tästä tule yhtään mitään! Ennen Mikkeliä pysähdytään ABC:n pihaan ja sovitaan, että mopo ajetaan Mikkelissä tuttuun pihaan ja matkaa jatketaan yhdessä autolla. Mies hakee mopon Mikkelistä sitten joskus.

–       Loppumatka sujuu leppoisasti, kun Poju pitelee äidin sormesta kiinni ja katselee äidin kasvoja. Perillä ollaan klo 23 jälkeen, autsauts.

–       Onneksi alunperin on sovittu yksi välipäivä anoppilassa, käytetään se siis anoppilaan ajamiseen ja sitten vasta juhannuksenviettoon.

 

Mitä tästä opimme:

–       Ei enää ikinä.

–       Ei enää ikinä.

–       Ei enää ikinä.

–       Jos enää ikinä, niin oltava myös suunnitelma B, C ja mielellään myös D!

 

Näin matka ei sujunut  – kuva hetkellisestä rauhasta isän ajaessa, äidin rauhoitellessa pienintä

Että näin. Mutta mikäs ihme tämä toisaalta oli – pieni Pojunen on viime aikoina alkanut haluta olla mukana menossa katselemassa, mitä ympärillä tapahtuu ja nähdä aina jonkun kasvot lähellään, miksipä ei siis autossakin. Sattuipa vain harmillinen ajoitus, kun ennen auton liikkuessa aina nukkunut vauveli onkin nykyään auton liikkuessa karjuva vauveli! Meidän superhelppo vauva – paitsi matkustaessa. Toivottavasti pienoinen ei saanut tästä mitään traumoja, äiti sai…

(PS. Paluulento Lontoosta sujui huomattavasti menomatkaa paremmin :) )

 

Iloista ja sujuvaa juhannusta kaikille!