Alkionsiirto oli perjantaina ja silloin siirrettiin morula vaiheen alkio. Samalla kuulin, että myös loput kaksi päätyi pakkaseen, mikä oli tosi huojentava tieto. Sama tilanne mikä viime kerralla, silloin tein ihka ensimmäisen positiivisen raskaustestin, mutta se meni melkein heti kesken. Seuraavassa siirrossa tai siirron yrityksessä, meidän kaksi viimeistä alkiota ei selvinnyt sulatuksesta. Toivotaan siis jos tulee seuraava siirto, että kumpikin tai ainakin edes yksi on siirtokelpoinen.

Perjantaina se siirto meni todella hyvin, oltiin ehkä vaan 5 minuuttia toimenpidehuoneessa ja homma oli sillä selvä. Raskaustestin saa tehdä 7.6, eli pitkä aika vielä pitää ootella. Oon pystynyt miettimään myös paljon muitakin asioita kuin pelkkää siirtoa. Mielikin on yllättävän levollinen verrattuna viime kertaan ja toivonkin että se pysyy samanlaisena. Kaikkein paras itselle on, jos pidän itseni kiireisenä ja touhuan kaikennäköistä. Silloin ei kerkeä se oma toiveikkuus laskemaan kun ei kyttää jokaista mahdollista oiretta tai oireettomuutta. Yleensä aina viikko siirrosta olen ollut ihan varma, ettei ole vieläkään tärpännyt kun ei ole tuntunut jotain oiretta, mikä tietysti kaikilla on. Googlettelu ja oireiden kalastelu on pahinta mitä tässä voi lähteä tekemään, pitäisi aina muistaa että ihmiset on yksilöllisiä ja myös oireet. Viime raskaus tai en tiedä voinko sanoa edes olleeni raskaana, kun sitä kesti niin vähän aikaan. Noh, haluaa siitä nyt mitä nimitystä käyttää niin olin todella oireeton. Ainut varma asia mistä aavistin, että nyt on voinut onnistaa meitä oli, kun viikko siirrosta tuli kiinnittymisvuotoa.

Kaikki se tuntuu vieläkin uskomattomalta ja toisaalta jo aika kaukaiselta. Samalla vähän pelottaa kun on jo mihin lähteä vertailemaan. Jos viikon jälkeen kyseistä vuotoa ei tule niin heitänkö silloin jo kirveen kaivoon ja olen varma epäonnistumisesta. Ei toisaalta mikään sano, että täsmälleen samat oireet olisi myös seuraavassa raskaudessa, tässäkin kaikki on yksilöllistä. Yhtään jos itseäni tunnen niin tiedän, että silloin viikon päästä saatan olla alakuloisin ja miettiä eniten siirtoa. Vielä on liian aikaista toivoa menettää, joten jatkan tätä että pidän itseni työn touhussa, mietin mahdollisimman vähän siirtoa ja pidän mielen positiivisena. Se on isoin asia miten voin itse onnistumiseen vaikuttaa kun en lähde stressaamaan.

Eilen oli kolmas punktio ja olo on ollut fyysisesti yllättävän hyvä. Punktio teki paljon enemmän kipeää kuin viime kerta, olo oli myös paljon jännittyneempi, mikä purkautui tietysti itkuna siinä. Ehkä se ajatus, että tää olisi viimeinen hoito julkisella ja kaikki toivo oli nyt tässä. Saatiin 8 solua, mikä on sama mitä viimeeksi saatiin. Olin tulokseen tyytyväinen, pienenä toiveena oli ettei ainakaan yhtään sen vähempää. Tänä aamuna tuli myös soitto, että kolme kuudesta oli hedelmöittynyt, kaksi solua oli ollut raakoja. Puolet siis hedelmöitty ja olo on pettynyt. Tiedän, että tuosta kolmesta tippuu osa vielä pois ja voi olla ettei pakkaseen saada yhtäkään alkiota. Perjantaina olisi ensimmäinen tuoresiirto, aikaisemmin sitä ei oltu tehty, kun on pelätty hyperstimulaatiota.

Olo on ollut koko aamun itkuinen ja henkisesti olen todella uupunut, en jaksa uskoa edes että tuoresiirtoon päästään. Pelko myös, mitä tämän jälkeen tapahtuu jos nyt kävisi niin ettei siirtoon päässä, eikä pakkaseen saisi yhtäkään alkiota. Tällä hetkellä tuntuu, ettei yksityisellä saataisi myöskään haluttua tulosta, että kaikki olisi vaan aivan turhaa. En haluaisi olla näin negatiivinen ja ajatella heti kaikista pahinta vaihtoehtoa. Samalla kun ajattelen näin, vien myös mieheltäni sen hänen toiveikkuutensa. Hän jaksaa nähdä aina asioissa sen valoisan puolen ja on pitänyt uskonsa onnistumiseen ihan sieltä alusta asti. Toisaalta, vaikka nyt tuntuu et kaikki toivo ja usko on mennyttä niin silti vielä yritän, oon yrittänyt jo kolme vuotta. En oo luovuttanut vielä kertaakaan, jokin pienen pieni usko on vielä onnistumiseen, mikä ei kylläkään näyttäydy kovinkaan useasti, mutta siellä se pinnan alla on.