72 tuntia

Suru on sanana syvä kuilu, jonka synkkä pimeys nielaisee kaiken ilon, valon ja rakkauden.
Suru tuntuu kipuna, kylmänä, tyhjyytenä, kaipuuna… ja se saa kyyneleet valumaan kaikilta, joita se kohtaa.
”Miehet ei itke” – silti tosipaikan tullen joka-ainoa mies osoittaan inhimillityytensä ja itkee suruaan.

Surulla on monet kasvot ja monta tarinaa, mutta vaikka suru olisi kuinka syvä ja satuttava, sillekkin on oma lääkkeensä.

Aika.

Aika parantaa haavat ja korjaa surun. Mitä enemmän aikaa kuluu ja mitä kauemmas suru jää, sitä helpompi surua on käsitellä ja hallita – lopulta suru helpottaa ja siitä tulee muisto, jonka haluaisi unohtaa.

Suru ja ikävä ovat olleet vieraanamme vasta hetken – 72 tuntia, jonka sanotaan olevan ne pahimmat tunnit surun kohtaamisen jälkeen.

Kuolema – surun kätyri – kävi luonamme, tälläkertaa kutsuttuna kotiin, eläinlääkärin muodossa.

Pikkutassu, Vanha-Neiti 16v on poissa ja suuri hiljainen talo on hiljaisempi, kuin koskaan ennen.
Pystyn yhä kuulemaan koiran tassujen rapinan puulattialla ja tarkistan ruoka- ja vesikuppeja katseellani, vaikka ne ovat poissa – yhtä poissa kuin pikkukoirakin.

Aika tekee parhaansa ja auttaa hyväksymään asian, muuttamaan surun muistoksi – sitä ennen vietämme pitkiä päiviä ja öitä kaivaten parasta ystävää….
kunnes jälleen tapaamme.