Liian syvissä vesissä

Hän yritti pysyä pinnalla – aluksi laiturin reunasta kiinnipitäen ja välillä varovasti otteensa laiturista irrottaen – kunnes uskalsi päästää irti ja uida kauemmas merelle.

Meri oli kaunis ja sen pinnalla kimalteli miljoonat timantit.
Aallot houkuttelivat kauemmas – keinuttelivat pinnallaan niin kevyesti – kertomatta siitä, mitä vaaroja meri syliinsä kätkikään.

Ja niin rannan aallot muuttuivat merellä vaahtopäiksi, jotka vyöryivät uimarin yli  – ottivat kiinni ja keinuttivat aina vain rajummin, kauemmas rannasta, kohti maailman reunaa. Kunnes timantit sammuivat ja aallot tummuivat, muuttuen myrskyksi, joka kieputti uimaria  – heitteli aalloilla, kuin saaliillaan leikkien…

Kuten tiedämme –  taistelussa myrskytuulia ja tyrskyjä vastaan –  voimat hiipuvat ja synkät syöverit kiskovat kohti pimeyttä…. ja vaikka kuinka uit, pärskit ja haukot happea, et pääse eteen, etkä taakse päin!

Kun tuuli haki vauhtia aavalta, voimistui ja jännitti mainingit äärimmilleen,  iskeäkseen häneen vielä kerran, ymmärsin – vasta viime hetkellä –  ojentaa pelasturenkaani reunaa, johon hän tarrautui  uupuneena.

Siinä me sitten räpistelimme – samassa liemessä, liian pienestä renkaasta roikkuen – kumpikin henkeään haukkoen ja pinnistellen… kunnes tajusimme, ettei yksi onneton rengas jaksa kannatella meitä enää kauaa – ja hukkuisimme yhdessä, ellei avunhuudot pian tavoittaisi pelastajia.

********

Viimeyönä ajoimme läpi pimeyden – kyynelten saattelemina – kohti sairaalan valoja.