Herraseurassa

Hymy loistaa kuin aurinko hänen kasvoiltaan!

Se yltään hänen kirkkaisiin sinisiin silmiinsä ja hänen kikattaessa ne tuikkivat kuin tähdet.

Nauraen ja käsiään heilutellen hän kertoo, kuinka lujaa voi pyörällä ajaa ja kuinka monsteriautot kaatavat valopylväät ”katso nyt, tuollakin tuo pylväs on aivan vinossa!”  Ja kun käännyn katsomaan, poika kurvaa jo pyörällään etupihalle päristen kuin ralliauto.

 

 

Niin Herraseurani – iltapäiväni ilo – katosi silmistäni, mutta vain hetkeksi, koska juuri kun olin aikeissa lähteä hänen peräänsä etupihalle, hän jo kurvaa takaisin. Kura lentää pyörän pysähtyessä postilaatikoiden eteen ja pieni lapanen alkaa laskea ”Yksi, kaksi, kolme, neljä, kuusi, seitsemän…”  ”Arvaappa montako näitä postilaatikoita on? – Näitä on kymmenen!”  Hihkuu poika ja pyyhkäisee nenäänsä haalarinhihaan.

En halua pilata lapsen iloa, eihän sillä niin väliä ole, onko laatikoita 8 vai 12. Pääasia on, että niitä on saanut laskea!

****

Mieheni pukkaa pikkuveljeä vaunuissa, kun Herraseuramme pyöräilee edellämme apurattaat vain välillä hiekan pintaa hipoen.

Me kävelemme kuin perhe, jota meillä kahdella ei ole koskaan yhdessä ollut. Olemme kuin oikeat isovanhemmat, vaikken ole Herraseuralleni verisukua.

Tuntuu mukavalle kävellä yhdessä, vaikka syksyinen ilma riipiikin kostealla kylmyydellä luitani. Ajatus lapsesta lämmittää, mutta ei nosta kuumetta. Se aika on jo ollut, nyt eletään jatkoajalla nimeltä lapsenlapset.

Alkaa sataa ja kiiruhdamme takaisin pihalle ja sisälle.

Sisällä toteamme, että lukemisesta ei tule mitään, kun pikkuveli haluaa osansa sivuista ja päätämme keksiä jotain muuta yhteistä tekemistä.

”Mutta milloin alkaa Pikkukakkonen?” 

Se katsotaan ihan rauhassa, koska sitä odotetaan niin hartaasti  kysymällä minuutin välein ”Alkaako se kohta? Paljonko kello NYT on?” Ja kun Pikkukakkonen lopulta alkaa, Herraseurani hiljenee nojatuoliin pikkuveljen jatkaessa touhuamistaan.

****

Herraseurani on hyvin väsynyt. Hän on joutunut heräämään jo aikaisin aamulla hoitoon ja hän on jaksanut reippaasti koko päivän ilman päikkäreitä. Hoitotätille hän oli mainostanut hyvin  selkeästi heti aamulla, että häntä tullaan hakemaan tänään jo aikaisemmin, eikä siksi kannata nukkua päikkäreitä.

Pikkuveli on vetänyt kahdet päikkärit – hoitopaikassa yhdet ja vaunuissa yhdet, silti pienen miehen silmät ovat uniset ja hän hakee tutista turvaa.

Sitten tulee äiti ja isä. Valo syttyy lasten silmiin vielä hetkeksi ja jälleennäkemisen riemu on lähes käsinkosketeltavaa.

Meidän on tullut aika poistua kotiimme halien ja vilkutusten saattelemina.

Haikeus muuttuu helpotuksen huokaukseksi ja pohdinnaksi, miten sitä joskus on jaksanut käydä töissä ja hoitaa lapset…