Minun jokeni

 

Kun suljen silmäni, voin kuulla, kuinka joki virtaa ja sen kosket pauhaavat. Voin nähdä joen ja sen tumman veden pienet pyörteet – vaikka joki on siellä kaukana jossain.

 

(Siikajoki 2009)

Kaipaan sitä kylmää syliä,  johon lapsena sukelsin ystävieni kanssa –  riemusta kiljuen ja vettä räiskien – kun kesä helli meitä lämmöllään.

Opin pelkäämään ja kunnioittamaan joen voimaa, sitä tulva-aikojen kuohuvaa raivoa,  josta vanhemmat meitä varoittelivat, eivätkä todellakaan turhaan – vaikka joskus siltä tuntuikin.

 

(Siikajoki 2009)

Kaipaan hiihtoretkiä,  joen jäätyneellä selällä,  hankien hohtaessa ja pakkasen paukkuessa.

Kaipaan keväistä jäidenlähtöä,  jota arvailtiin kilpaa –  ja sitä ryskettä, mitä jäät pitivät lähtiessään!

Joki yhdistää kylän asukkaat, sitoo heidät iäksi itseensä. Se on jokapäiväinen, tuttu ja tuntematon, jonka elämää kyläläiset seuraavat – joka seuraa kyläläisten elämää. 

Joki virtaa, vaikkei sen elämää seurattaisi, vaikkei sitä edes näkisi.

Joki on elävä ja elämä – minun jokeni, siellä kaukana jossain.