Syksyinen ilta

Pihavaloja ei ole sytytetty – mitäpä suotta – kun ketään ei ole tulossa, eikä kukaan ole menossa minnekkään.

Pimeydessä ei näy pilkahdustakaan valosta, tähdetkin nukkuvat pilviverhon takana.

Eikä täällä ole naapureita, ei katuvaloja, eikä edes vilkasta tietä,  josta vilahtaisi autojen ajovaloja – vain kapea hiekkatie kiemurtelee kuusiaidan takana, sekin kadonneena pimeään, eikä siellä muutenkaan liiku ketään.

Niinpä pimeä uskaltaa kurkistaa ikkunasta sisälle – kurkistan takaisin ja hetken katselemme toisiamme silmästä silmään.

””Hyvää yötä” kuiskaan pimeälle ja lasken rullaverhon alas. Siirryn seuraavaan huoneeseen ja toistan katalan tekoni – tännehän et enempää kurki!

Ainoa huone, minkä verhoja en sulje, on keittiö. Siellä saa pimeys viettää yönsä – ja aurinko päivänsä. Sinne ikkunaan sytytän kynttilän, kuin merkiksi yön kulkijoille ”Olen kotona – vaikkei uskoisi”.

Välikatolla juostaan kilpaa – hiiret ovat löytäneet lämpimän paikan savupiipun juuresta ja päättäneet asua siellä talven. ”Ikäviä vuokralaisia, kun eivät maksa edes asumisestaan” – tuumin – ja muistutan miestäni (jälleen) hiirenloukkujen asentamisesta.

”Mmmmh…” tuumaa mieheni ja jatkaa netin selaamista…

Hiivin koiruuden perässä ulos. Seisahdan kuistille ja kuuntelen pimeää. Kuulen vain tuulen puissa – kunnes Pampsu kuulee jotain tarkoilla koiran korvillaan ja aloittaa hakkunsa. Kuono kohti taivasta se haukkuu haukkumisen riemusta, niin että piha raikuu, mutta kukaan ei vastaa – ehkä kaikki vain kuuntelevat hiljaa pimeässä.

Kylmyys kietoutuu ympärillemme, palelee… ”Tule Pampsu, mennään jo” huutelen koiruudelle ja pakenemme takaisin sisälle.

Tänä iltana Onni on iso, hiljainen talo – lämmin pesä – keskellä syksyistä pimeää.