Voi ei – missä olet?
Nukuimme aamulla liian pitkään – kuudelta olisi pitänyt puhelimen alkaa pilpattamaan iloista melodiaansa, mutta yöpöytä oli vaiti – heräsimme vasta yhdeksältä, kolme tuntia liian myöhään.
Onneksi meillä ei ollut mitään tärkeää menoa tai äkkilähtöä, vain lääkkeeiden otto – ”pikkujuttu”, jonka myöhästyminen pilaa koko loppupäivän!
Mutta se, miksi puhelimeni ei herättänyt, johtuin siitä, ettei se ollut yöpöydällä, jossa sen olisi pitänyt olla!
Se ei ollut myöskään farkkujentaskussa pyykkikorissa, ei takintaskussa eteisessä, se ei vastannut kutsuhuutoihini, eikä edes mieheni soittoon.
Puhelimeni pysyi hiljaa piilossaan.
Kadotan tärkeitä tavaroitani – avaimet, puhelin, rahapussi – jatkuvasti ja ne löytyvät milloin mistäkin; sohvan sisältä, jääkaapista, sängynalta, pyykkikorista… mutta tälläkertaa pelkäsin kadottaneeni puhelimen lopullisesti!
Vaikka puhelin on jo vanhaa mallia, se on silti uskollinen ja toimiva!
Sen kanssa olen selvinnyt useammastakin katastrofista, ilmoittanut ystäville iloista ja suruista – miksi sen vaihtaisin uuteen, kun hukkaisin kuitenkin senkin ja vielä suuremmalla paniikilla, joka alkoi jo pikkuhiljaa nakertamaan mieltäni!
”Sinne meni kalenteri tärkeine tietoineen, puhelinnumerot, osoitteet ja yhteys ystäviin, koko maailmaan!”
Kunnes mieheni palasi postilaatikolta nauraen!
Hän oli kuullut puhelimeni avunhuudot autostaan, jolla olimme edellisenä iltana ajelleet. Siellä se reppana oli näyttö hiljalleen välkkyen pilpattanut herätystä avunhuutonaan, kun mitään muuta ei ollut keksinyt.
Olin unohtanut puhelimeni yöksi autoon!!
Onneksi ei ollut kuin pari astetta pakkasta – hyvällä tuurilla puhelimeni selviää toimivana, tosin akku varmasti kärsi eniten!
Metallikuori puhelimessa oli aivan jääkylmä ja lämmitin sitä käsissäni. Valikosta toiseen siirtyminen kävi hitaasti ja tekstit välkkyen, mutta puhelin toimi muuten moitteettomasti!
Yhteyteni maailmaan ei kadonnutkaan – Onneksi – ainakaan vielä…