Nyt kun aloitin tämän tunnustamisen, niin taidan sitten kertoa tämän toisenkin totaalisen epäonnistumiseni…
Ajattelin eroni jälkeen, etten koskaan löydä onnea – aitoa, pyyteetöntä rakkautta – ja sorruin jälleen mieheen, joka osoittautui valehtelevaksi, viinaan meneväksi taivaanrannan maalariksi.
Ehdimme elää avoliitossa 7 vuotta, joista viimeiset kaksi mietin, miten pääsen miehestä eroon – jälleen – niin, että selviämme kaikki elossa.
De Ja Vu.
Suhteemme loppuajat olivat painajaista, jonka päätähtenä esiintyi kuningas alkoholi. Se vei avomiestäni kuin ”pässiä narussa”, eikä hän välillä kännipäissään tuntenut edes minua.
Hän ei pystynyt ymmärtämään, että hänellä on ongelma – minullahan se ongelma oli, kun olin niin ”tiukkapipoinen ja rajoitin hänen elämäänsä ja ilonpitoaan”. ”Kaikkihan ryyppäävät viikonloppuisin, ei tässä kuule mitään ongelmaa ole!”
Olihan meillä hetkemme – mutta niin ne vain jäivät ikävien muistojen varjoon, kadoten ja kutistuen mitättömän pieniksi asioiksi elämää suurempien hetkien tieltä.
Ja niitä hetkiä sitten riittikin!
Milloin lukitsin miehen liiteriin, kun hän humalassa etsi kirvestä, jolla tappaisi kaikki ja milloin ajelin talvipakkasella pitkin kyläteitä, kun pelkäsin hänen jäätyneen hankeen baarista lähdettyään.
Viimeisen puolenvuoden aikana, ymmärsin lopulta, että en enää jaksa – tässä suhteessa ei ollut enää mitään järkeä, ei kenenkään kannalta. Otin kihlasormukseni – jonka avomies humalassa puoliväkisin sormeeni oli työntänyt – ja annoin sen takaisin. Sanoin ”En halua elää näin – tämä elämä ei ole sellainen, jonka halusin lapsille ja itselleni. Haluan erota! Pakkaa kamasi ja lähde!”
Jotenkin sanat tulivat niin yllätyksenä miehelle, ettei hän niitä käsittänyt, vaan sai narsistisen itku-potku-kohtauksen vasta seuraavana päivän – varmaan sulateltuaan sanojani ja toivuttuaan armottomasta krapulastaan.
Hän haukkui minua – sekaisin raivosta ja mustasukkaisuudesta – huoraksi, rumaksi. lihavaksi, huonoksi sängyssä, liian itsekkääksi, vanhaksi paska-akaksi – kaikeksi mahdolliseksi, mitä vain keksi. Kuuntelin kaiken kylmästi – ne sanat eivät koskettaneet minua enää, koska tiesin suhteen olevan ohi.
Suurimmaksi ongelmaksi muutui talo, jonka omistin, johon avomies oli tehnyt remonttia. Aluksi olisin halunnut jäädä lasten kanssa sinne asumaan, mutta kun tarkemmin mietin, en enää halunnutkaan – tiesin, kuinka humalassa ja ”juosten kusten” remontit oli tehty – ja onnekseni avomies sai kuin saikin lainan, jolla pystyi lunastamaan talon itselleen.
Vielä viimeisillä metreillä pelkäsin, etten ehdi muuttaa pois – että mies yhtäkkiä ”hoksaa”, että lähden oikeasti pois ja vielä viimeisen kerran räjähtää ja käy päälleni – mutta kuin ihmeen kaupalla pääsin jälleen lasteni kanssa pakoon uuteen asuntoon, jonne jälleen muutin vain vaatteet ja lasteni tavarat – tälläkertaa pystyin ostamaan uudet kalusteet, olinhan saanut talosta senverran rahaa talovelkojeni poismaksun jälkeen.
Olin vihdoinkin vapaa ja ajattelin, etten koskaan enää suostu uuteen suhteeseen, en ainakaan, kun lapset asuvat luonani.
Mutta… se onkin sitten jo aivan toinen tarina!
