Vain me kaksi …ja koira
”Peräkammarin poika” pakkasi kassiinsa eväät ja läppärin, heitti takin niskaansa, kengät jalkaansa ja istahti eteisen tuolille.
”Tulen sitten sunnuntaina takaisin, laitan tekstarin, kun tiedän tarkemmin.”
”Aiotteko wlanittaa koko viikonlopu?” kysyn, vaikken asiasta juurikaan ymmärrä
”Joo, niin olis tarkoitus. Saa sitten nähdä, mitä siitä tulee ja kuinka paljon sinne sitten väkeä ilmestyy. Ollaan ihmisiksi – ei hajoiteta paikkoja” nuorimies naureskelee ja heilauttaa rastojaan iloisesti.
Niin, no se ei kyllä ensimäisenä käynyt mielessäni, mutta jätän mainitsematta, kun kerran itse otti puheeksi. Lähinnä olen huolissani unirytmien ja syömisten suhteen, niin kuin äidit aina…
Mutta suotta hössötän, mieshän on jo 19v! Tuonikäisenä minä perustin jo perhettä!
”Onko se kaverisi vielä saman tytön kanssa, kuin ennenkin?” kysäisen – näin tytön ohimennen kesällä, enkä pysty muistamaan tarkkaan miltä hän näytti… nuorelta ja näitiltä, kuten kaikki nuoret naiset!
”Itseasiassa en ole ihan varma, luultavasti. He asuvat tytön äidin omakotitalossa, siellä on paljon tilaa wlanittaa ja yöpyä.”
Pihatielle kaartaa auto ja nuorimies nousee, sanoo ”Heippa!”, heilauttaa kättään ja sulkee oven takanaan. Heille tulee varmaan todella hauska viikonloppu!
Kurkistan ikkunasta, kuinka auto kaartaa pois pihasta ja takavalot häipyvät puiden taakse.
JEEEEE!!! VAPAUS!!!!
Saamme olla kahden – mieheni ja minä – tässä suuressa talossa, jossa palaa tänään iloinen takkatuli ja kynttilät. Tänään saunomme ja katsomme leffan, syömme herkkuja ja rapsutamme koiraa – niin, tosiaan, koirahan jää meidän kanssamme, eli olemmekin kolmestaan!
Tätä voi sanoa vanhenemisen iloksi – ilo siitä, että lapset ovat kasvaneet nuoriksi aikuisiksi ja heistä voi päästää irti, he kyllä osaavat huolehtia itsestään. Ilo siitä, etten ole vielä liian vanha nauttiakseni omasta elämästäni – niistä asiosita, mistä pidän. Hyvä seura, hyvä ruoka ja elokuva oman maun mukaan … niin ja vanha koiramme.
Tähän hetkeen en kaipaa mitään muuta!
Paitsi lapsiani. Aina ♥
