Pieni siivu onnesta
Suloinen pieni hetki eteisessä. Lämmin halaus.
”Kiitos rakkaat – tulkaa pian taas käymään.”
Vilkutusta ikkunasta pimeälle pihalle, jossa auton sisävalot palavat ja herrat asettautuvat turvasituimiinsa. Kädet heiluvat – sisävalo sammuu ja auto peruuttaa pois pihasta tielle ja kohti herraseuran omaa kotia, jossa nukkumatti jo odottelee.
Ihastuttava isänpäivä on kääntynyt pimeäksi illaksi.
Sammutan kynttilän ja kerään pienissä sormissa suttaantuneen pitsipöytäliinan pois pöydältä. ”Ei se haittaa, pesukone pesee tahrat pois – ei käynyt kuinkaan.” sanoin pienimmälle herralle hänen tarratessaan ruokaa täynnä olevalla kätösellään pöytäliinaan. Hymyilen muistolle ja sille ilmeelle, joka herralla oli hänen nostaessaan pienet jalatkin pöydälle!
Kerään loput lelut olohuoneesta – nallet ja nasut koriin, pikkuautot laatikkoon – myös ne, joilla isompi herra testasi drifting-ajoa – ”Kato kun ne autot pyörii ja niiden renkaat savuaa!!! Ne kaasuttaa kauheasti ja pyöriiiiii – tämä on parempi kuin toiset ja voittaa palkinnon.” En tohtinut kysyä tarkemmin, miksi juuri punainen auto oli paras, mutta tärkein voittoon johtanut seikka oli aivan ilmeinen – se oli saman värinen auto, kuin isillä.
Rakkaan mieheni päivä – isänpäivä – isän ja papan päivä. Mikä onni hänelle onkaan suotu! Aikuisia lapsia ja pieniä lapsenlapsia!
Varastan siivun hänen onnestaan – järjestän kakun ja kahvit – nautin siitä ilosta ja elämästä, jonka juhla tuo tähän suureen, hijlaiseen taloon, täällä kaukana – nyt jo pimeällä – hakkuuaukean reunalla.
”Mitä seuraavaksi juhlitaan” kysyn mieheltäni.
Hän vastaa ”Joulua?”
”Ehei – jotain muuta tässä välillä…. Itsenäisyyspäivää! Päästään taas linnanjuhliin aitiopaikalle!”
Mieheni ei enää vastaa, hän on jo sukeltanut nettiin.
Mutta minä jatkan vielä juhlimista – mielessäni.
